Taru Eloranta Salosta työskentelee nykyään Halikon nuorisotilalla ohjaajana – työssä, joka tuntuu omalta ja jossa kivut eivät enää hallitse arkea. Tie tähän pisteeseen ei kuitenkaan ollut helppo.
Aiemmassa työssään Taru kärsi pitkään jatkuvista kivuista ja säryistä, jotka alkoivat vaikuttaa jaksamiseen ja työkykyyn. Hän pohti usean vuoden ajan, mitä voisi tehdä tulevaisuudessa ja miten löytäisi työn, joka tuntuisi merkitykselliseltä ja sopivalta. Käänne tapahtui, kun hän hakeutui ammatilliseen kuntoutukseen Kelan kautta. Kuntoutusjakson aikana Petrean kuntoutus suositteli yhteistyötä Katja Noponen Oy:n kanssa. Taru päätti tarttua ehdotukseen, vaikka epäilyksiä riitti.
”Kärsin entisessä työssäni paljon kivuista ja säryistä, ja mietin monta vuotta, mitä rupean tekemään työkseni.” Onneksi mulla on kaksi ihanaa tytärtä, jotka sanoivat mulle:
“Sä sopisit nuorten kanssa. Miksi et hakisi nuorisohjaajaksi?”
”Hain – mutta tuli hylky. Ja toinenkin. Oli koulupaikat ja psykologiset testit valmiina, ja lääkäri oli lausunut, että sopisin siihen työhön. Silti ei onnistunut.” Sanoin Kelallekin suoraan:
“Pitäisikö mun nyt vaan maata sohvalla ja odottaa, että sosiaalitukia tulee jostain – eikä niitäkään tule.” ”Moni varmasti jättää siinä kohtaa kaiken kesken. Ammatilliset kuntoutukset ja paperit on niin hankalia.”
Sitten Petrean kuntoutuksessa ehdotettiin Katja Noposen palvelua.
”Menin ihan sika säkissä – ajattelin, että katsotaan tämäkin, minä en periksi anna.”
Ja onneksi Taru meni. ”Se oli aivan ihanaa. Aluksi jännitti, että onkohan siellä kaikki virkanaisia ja kulkeeko ne puvuissa, mutta siellä puhuttiin ihan suomea.
Apua sai kaikkeen, myös tietokonehommissa. Vastaanotto oli ihana.”
Taru suosittelee kokemusta.
”Vaikka jo tietäisi, mitä haluaa tehdä, siellä saa myös miettiä, olisiko sittenkin joku toinen ala.
Siellä tehdään paljon testejä, ja niiden avulla näkee, mihin alalle soveltuu.”
”Mulle se oli aivan ihanaa. Mä rakastan tätä työtä ja niitä nuoria, joiden kanssa saan olla.
Jotkut on tosi hellyttäviä ja haluaa tulla kainaloon istumaan, jotkut taas on vähän vilkkaampia, mutta rauhoittuu, kun niille sanoo. Jotkut voi hyvin, jotkut voi todella pahoin. Joskus ne haluaa olla yksin, mutta käydään aina kysymässä, onko kaikki hyvin ja haluaako jutella.”
Nykyään Taru on oikein tyytyväinen tilanteeseensa ja nauttii työstään nuorison parissa. ”Olen todella onnellinen, että mut on otettu mukaan tähän nuorten joukkoon.
Nuoret hyväksyvät mut omakseen, ja joka päivä tuntuu merkitykselliseltä.
Tässä työssä saan olla oma itseni – ilman kipuja, ilman särkyjä.
Älkää antako periksi. Taistelkaa”
