Ammattini: sitoudun sinuun myötä- ja vastoinkäymisissä aina kuolemaani saakka.

Tämä asia koskettaa minua usein, niin työssäni kun yksilönä. Miksi ammatti määrittää minua ja meitä ihmisiä niin paljon?

Viime aikoina on paljon arvosteltu hoitajia siitä, että he jättävät ammattinsa. Ammatillisen kuntoutuksen yleisen ajatusmallin mukaan uuden koulutuksen tukemisen edellytyksenä on, että henkilö pystyy koko lopputyöuransa työskentelemään kyseisessä ammatissa.

Korkeakoulut antavat lisäpisteitä niille, jotka eivät ole vaihtamassa ammattia. Vieläkin puhutaan henkilöistä heidän koulutuksensa nimellä, kuten diplomi-insinööri-Jari ja sosiaalityöntekijä-Kaisa. Muistokirjoitukset muistuttavat ajoittain jo CV:tä ja jokaisessa lääkärinlausunnossa ja viranomaislomakkeessa on oma kohtansa ammatille. Vanhapiikaverotuksesta sentään on jo luovuttu, mutta eroaminen ammattinimikkeestä koetaan yhä asiaksi, jota vähintäänkin joutuu selittämään.

Ammatinvaihdon häpeä

Pienenä tyttönä haaveilin prinssistä ja eläinlääkärin hommasta, mutta pakko oli tyytyä tavalliseen mieheen ja sosionomikoulutukseen. Elämä ei ole reilua! En ole koskaan ollut naimisissa, vaikka ajoittain kyllä työni kanssa, mutta siitä lisää joskus toiste.

Ihmissuhteet ovat moninaistuneet, mutta eivät hetkessä. Meillä koulutusta rahoitetaan eri kanavien kautta. Rahoittajien halu taata panostukselleen pidempikestoista tuottoa on tietenkin ymmärrettävää, mutta mikä on riittävän pitkä aika?

Valmentajiemme kanssa pohdimme ja keskustelemme paljon siitä, voimmeko koskaan arvioida, miten pitkään uusi ammatti on kullekin sopiva ja kuinka pitkälle asiaa voidaan ylipäätään arvioida. Tänä päivänä ymmärretään, että työkyky ei ole staattinen asia, vaan se vaihtelee.

Ihmissuhteesta eroamisesta koetaan usein häpeää. Itse koen, että sama häpeä nostaa päätään myös ammattia vaihdettaessa. Jos vaihtaa parempituloiseen ammattiin, sehän on ymmärrettävää, mutta muissa tilanteissa ei taputuksia kuulu.

Riittääkö puolimaraton?

Luin aikoinani työeläkevakuutusyhtiö Eteran ylilääkärin kirjoituksen, joka käsitteli eläkeiän nousemisen ja työssä jaksamisen välistä riskiä siitä, ettei sen ole mahdollista toteutua, mikäli ikääntyvät työntekijät tekevät vaativia tehtäviä loppuun saakka samalla teholla kuin nuoremmat tekijät.

Itse tunnustaudun sohvaperunaksi, ja maratoonari tuskin minua jaksaisi katsella. Jos kuitenkin itsekin olisin maratoonari, saattaisi ikä tehdä tepposen nivelilleni ja juoksunopeudelleni. Saanko siis lopettaa juoksemisen vai onko pakko siirtyä puolimaratoneihin?

Ammatin tulisi olla vain sana. Sitä saa – ja pitää vaihtaa juuri niin paljon ja usein kuin siltä tuntuu. Työntekijä jaksaa hyvässä työsuhteessa huomattavasti paremmin kuin huonossa.

Jos me yhteiskuntana lopettaisimme ammatin arvon laskemisen ja siihen tuijottamisen, lisääntyisikö positiivinen liike eri ammattien välillä työmarkkinatilanteen mukaan? Parantuisiko sen seurauksena myös itse työllisyys?

Olen Emmi Hirvonen ja toimin kehitysjohtajana.

Ammatillisen kuntoutuksen parissa olen työskennellyt osittain tai kokonaan vuodesta 2003 alkaen. Minua innostavat vanhentuneiden normien kyseenalaistaminen ja työelämän jatkuva muutos.

Kun ympäristö muuttuu, pitää yksilön pysyä mukana muutoksessa ja siinä me haluamme olla avuksi.

About the author : Vieraileva Tähti

Tarjoamme sinulle parasta mahdollista työelämää!

Meitä on kuutisenkymmentä. Me työskentelemme 37 paikkakunnalla eri puolilla Suomea. Olemme Katja Noponen Oy:n kirkkaasti loistava noposporukka. Valmennamme, ohjaamme ja autamme asiakkaita uusille työurille. Työskentelemme titaanisella ammattitaidolla ja suurella sydämellä. Meillä on yhteinen tavoite: tarjoamme sinulle parasta mahdollista työelämää!