Toivominen ei ole johtamista.

Silti monessa organisaatiossa juuri sitä tehdään. Toivotaan, että tilanne korjaantuu itsestään. Toivotaan, että ihminen ymmärtää kyllä itse. Toivotaan, ettei tarvitse puuttua.

Strategia voi olla kirkas. Prosessit kunnossa. Arvot kauniisti sanoitettu. Mutta mikään niistä ei ratkaise sitä, mitä tapahtuu arjessa ihmisten välillä. Suljettujen ovien takana kyllä turhaudutaan. Käytävillä ja kahvipöydissä ”tiedetään”. Mutta mikään ei muutu.

Koska sitä, minkä kaikki jo näkevät, ei sanota ääneen siellä missä pitäisi. Usein kyse ei ole osaamisen puutteesta. Vaan siitä, että mukavuus menee vastuun edelle. Organisaatio oppii nopeasti, mitä täällä oikeasti siedetään. Ei sitä, mitä strategiassa lukee. Eikä sitä, mitä arvoissa toivotaan. Vaan sen, mihin ei puututa.

Alisuoriutuminen, johon ei puututa normalisoituu tai vaikeita keskusteluja vältellään ja niistä tulee tapa. Ja lopulta kyse ei ole enää yksittäisestä tilanteesta. Vaan kulttuurista.

Se keskustelu, jota vältellään pisimpään, on lähes aina se, joka pitäisi käydä ensimmäisenä. Johtaminen alkaa siitä hetkestä, kun hiljainen toivominen loppuu.