”Toivo on kyky nähdä, että on olemassa myös valoa kaikesta pimeydestä huolimatta.” –Desmond Tutu

Tämä lause on ollut jo pitkään työkoneeni aloitusnäytössä. Se on viivähtänyt silmissäni ja ajatuksissani monen monituista kertaa. Se on minua kovin puhutteleva lause, se resonoi hyvin syvälle minuuteeni, niin työminään kuin siviiliminäänkin.

Olen pysähtynyt Tutun ajatuksen ääreen viime viikkoina vielä aiempaakin useammin, pyrkinyt fokusoimaan ja kirkastamaan näkemäni valon.

Toivo, sen näkeminen ja ylläpitäminen, on aina läsnä työssäni ja asiakaskohtaamisissa. Aina toivo ei kuitenkaan ole näkyvillä. Juuri silloin minun tulee auttaa asiakasta löytämään se.

Kun ihminen on menettänyt työkykynsä, terveytensä ja taloudellisen turvansa, valon näkeminen voi olla haastavaa.

”Ei minusta ole enää mihinkään.” ”Kuka minut huolii töihin?” ”Ei kukaan pysty nyt ottamaan työntekijää.” ”Mitä merkitystä enää millään on?” Näitä lauseita olen kuullut usein asiakkaideni suusta.

Ja ei, en tuomitse tai vähättele niitä. Lauseet ovat olleet siinä hetkessä aiheellisia, ja niiden on pitänyt tulla ulos, tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Ja minä olen saanut ollut sopivasti vastaanottamassa ne.

Kuva ©Petteri Lehto

Uskallus tulla vastaan pimeydessä

Olen aina tiennyt, että meillä on useita identiteettejä: olemme lapsia, vanhempia, ystäviä, kumppaneita, ammattilaisia.

Työssäni toimin asiakkaan ammatti-identiteettikentällä, vaikka huomioin myös hänen muutkin identiteettinsä. Keskiössä ovat asiakkaan ammatti-identiteettiin liittyvät teemat, työkykyisyys, ammatilliset haaveet ja toiveet. Läsnä on mahdollisesti myös ammatti-identiteetin luopumisesta aiheutunut tuska.

Kun ihminen on kykenemätön tekemään työtä, joka on määritellyt häntä (enemmän tai vähemmän) mahdollisesti jo vuosikymmenten ajan, on hankala nähdä uusia, vaihtoehtoisia polkuja.

Uravalmentajana en voi palauttaa asiakkailleni heidän terveyttään, työkykyään, työpaikkaansa tai kohentaa heidän taloudellista tilannettaan. Minulla ei ole kristallipalloa, jonka avulla voisin kertoa asiakkaalleni tulevan polun. Ei, näitä minulla ei ole.

Minulla on kuitenkin voimaa ja vahvuutta ottaa vastaan asiakkaan epätoivo. Ja uskallus tulla heitä vastaan pimeydessä. Minulla on kyky nähdä ja sanoittaa ihmisissä olevat vahvuudet ja mahdollisuudet, myös ne piilossa olevat voimavarat. Minulla on luottamusta asiakkaisiini ja heidän omaan toimijuuteensa.

 

Rinnalla kulkemista tuomitsematta

Uravalmentaja on se, joka tuo esiin vaihtoehtoja, tukee matkalla ja auttaa työhönpaluussa ja sen suunnittelussa. Emme voi kenties tituleerata itseämme valopilkuiksi, mutta ainakin olemme valonkannattajia tai pimennysverhon avaajia.

Jos sinä olet joskus kulkenut pimeydessä, oli syy mikä tahansa, toivottavasti olet silloin saanut vierellesi jonkun, joka on tuomitsematta tai vähättelemättä ottanut vastaan epätoivosi. Joka on hymyillyt ja rohkaissut sinua raottamaan pimeyden verhoa. Ja kannustanut tutkimaan sieltä kajastavaa valoa.

Pidetään toisistamme ja itsestämme huolta, ei anneta kenenkään jäädä pimeyteen. Ei nyt poikkeusaikana, eikä sittenkään, kun palaamme ”normaaliin” elämään.

Minä pidän omana valonani sitä, että tästäkin ajasta me selviämme.

Olen Heli Pöllänen ja toimin uravalmentajana Mikkelissä ja Savonlinnassa. Sytyn maailman ja elämän pohdiskelusta ja tarkastelusta eri näkökulmista, sekä asioiden eteen päin viemisestä.

Minulle tärkeää työssäni on huomioida ihminen aina oman elämänsä asiantuntijana.

”Älä koskaan suhtaudu kohtaamisiin välinpitämättömästi, ne jättävät meihin aina jäljen ja muovautuvat osaksi tarinaamme.”

 

 

0 vastaukset

Jätä kommentti

Haluatko liittyä keskusteluun?
Voit vapaasti osallistua!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *