Suomalaisessa sananparressa todetaan, että elämässä ei ole pakko kuin maksaa verot ja kuolla.

Nuorempana ollessani kaupunkilainen osasin samaistua ja tuudittautua tuohon ajatukseen. Nyt jo varttuneena maalaisena elämä ei enää näyttäydykään yhtä yksioikoisena. Veronmaksu itsessään on mielenkiintoinen ilmiö, mikäli sitä lähtee tarkastelemaan vaikkapa julkisen sektorin näkökulmasta, jolla työskentelevät maksavat veroa verovaroista maksetuista palkoistaan.

Kuoleminenkaan ei enää näyttäydy niin lopulliselta maailmassa, jossa elämä itsessään tarkoittaa monelle sisällöntuottamista omille somekanaville. Ainakaan itselläni ei ole tietoa, poistaako joku sometilini tomumajani murentuessa. Vai jäänkö ikuisiksi ajoiksi bittiavaruuteen nollien ja ykkösten muotoon?

Olen toiminut erilaisissa johtajan työtehtävissä kymmenen vuoden ajan. Hyvää oppia matkalla kohti omien vahvuuksieni tunnistamista johtajana ja ylipäätään johtajuuden ymmärtämistä olen saanut loistavilta työyhteisöiltä ja ennen kaikkea loistavilta alaisilta. He ovat osanneet vaatia ja osoittaa, mitä he johtajuudelta tarvitsevat suoriutuakseen omassa työssään parhaalla mahdollisella tavalla.

Kaksi minulle tärkeintä oppituntia olen kuitenkin saanut hyvin erilaisista ympäristöistä, joista ehkä nuori vastuulliseen työhön tähtäävä tulevaisuuden lupaus ei arvaisi niitä etsiä. Siksi haluan jakaa ne tässä blogissani.

***

Ensimmäiset tärkeät opit ovat peräisin eräästä pohjoispohjalaisesta satamasta, johon minutkin kiikutettiin 18-vuotiaana lukiolaisena sukuni merellisiä perinteitä vaalimaan. Saatesanat kuuluivat: ”Tästä ei taida olla merimieheksi, mutta jospa se täällä rannassa menisi täydestä.” Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt ”rannassa” vietettyjen vuosien merkityksen osana ammatillista kasvuani.

Ensinnäkin, jos vuorotyönä tehtävässä laivan lastauksessa jätin jonkin asian tekemättä tai tein sen huonosti, joku toinen joutui korjaamaan asiat, mikä vaikeutti hänen työtään. Toisaalta olen yhtä lailla ollut paikkaamassa jonkun muun tekemisiä tai tekemättä jättämisiä.

Kynä ei koskaan ollut seuraavana työpäivänä samassa asennossa, mihin olin sen jättänyt edellisenä päivänä. Se opetti minulle paljon vastuun merkityksestä ja tekemieni päätösten vaikutuksesta koko työyhteisöön.

Välinpitämättömyydelle omien tekemisiensä suhteen ei kyseisessä työyhteisössä ollut sijaa. Palaute oli kauniisti muotoiltuna varsin suoraa. Työntekijän arvo ei perustunut sosioekonomiseen asemaan, koulutukseen, asuinpaikkaan, autoon tai tekemisestä puhumiseen, vaan puhtaasti itse tekemiseen.

***

Toiset tärkeät havainnot ovat syntyneet muutettuani etelähelsinkiläisestä jugendidyllistä itäuusimaalaiseen maalaisidylliin. Asuin Helsingissä ympäristössä, jossa tarvittiin nappaskengät ja kanttihousut, jos halusi vierailla läheisessä, ylihinnoitellussa kivijalkaruokakaupassa.

Vain siten kehtasi kassajonottaa tv:stä tuttujen juontajahahmojen kanssa, jotka sunnuntai-iltojen parhaaseen katseluaikaan viljelivät myötähäpeää kotikatsomoihin laittamalla pääsääntöisesti pohjoispohjalaiset tanssinopettajat taittelemaan milloin mitäkin Kankea Cha Chan tahdissa.

Muutos maaseudun kauppakäyttäytymiseen, jossa ei ole merkitystä kauppaan pukeutumisella mutta jossa olisi kuitenkin suotavaa, että pukeutuisi jotenkin, on ollut suuri. Työhöni liittyvä oppi ei kuitenkaan ole syntynyt ihmisten kassajonopukeutumista tarkastellessa, vaan eläessä maalla terveen pakon keskellä.

***

Johtamisessa helpoin, mutta toisaalta väärin eli työyhteisölle hyödyttömin tapa on vajota virheen pelon tai vastuunpakoilun vuoksi tilaan, jossa omalle vastuualueelle kuuluvat päätökset kiikutetaan johonkin johtoryhmään, toimikuntaan tai pahimmillaan vasta varta vasten asiaa käsittelemään perustettavaan työryhmään.

Näin saadaan jaettua vastuu itseltä pois jollekin komitealle, joka suorittaa itse työn ja on vastuussa tarvittaessa myöskin päätöksestä, mikäli se on virheellinen.

Hyvistä päätöksistä komitean kokoon kutsunut johtaja tietysti kerää pisteet. Hän jaksaa muistuttaa ”onnistumisestaan” sisäisessä viestinnässä toistuvasti perustellakseen olemassaoloaan henkilöstölle. Tällaiseen huonoon johtajuuteen minäkin olen sortunut ja useasti. Syynä ovat olleet epävarmuus ja pelko väärin toimimisesta. On ollut helpompaa mennä esittämään johtamista toisten selän takaa.

Pahimmillaan olen hetkellisesti ajatellut, että koska olen johtavassa asemassa, voin öljytä työpöytäni niin huolellisesti, että siihen ei kukaan pysty heittämään työtehtävää siten, etteikö se liukuisi siitä jonkun toisen työpöydälle. Noina hetkinä olen unohtanut täysin sen, mihin työelämässä johtajuutta tarvitaan. Tai ainakin tuonut näkyväksi, mitä huono johtaminen tarkoittaa.

***

Maalla eläinten keskellä asuessani olen törmännyt hyvään pakkoon, jonka koen opettaneen minua kaikkein eniten tähänastisessa elämässäni. Kun kaivon vesipumppu hajoaa, pääsiäiskokko päättää lähteä leviämään talon aitaan, hevonen varsoo tai traktori ei käynnisty, ei ole ketään, jolle voisin delegoida tehtävät.

Ei ole ensimmäistäkään työryhmää, joka voisi kokoontua perusteellisesti pohtimaan asiaa. Ja sen jälkeen jättää ratkaisuehdotuksen toimikunnalle, joka kokoontuu mahdollisesti jo kahden kuukauden päästä.
Niissä hetkissä olen yksin tilanteessa, jossa olen vastuussa eläinten ja/tai ihmisten hyvinvoinnista. Pelkoon tai epäröintiin ei ole aikaa. On pystyttävä löytämään paras mahdollinen ratkaisu kyseisessä tilanteessa.

En tiedä, ovatko ratkaisuni aina olleet hyviä tai edes keskinkertaisia, mutta tiedän tehneeni parhaani. Se joko riittää paikkani lunastamiseen tai jos ei, on syytä antaa päätökset jollekin muulle.
Tämän hyvä pakko on minulle johtamisesta opettanut. Hyvä johtaja pystyy osaamisensa, kokemuksensa ja hyvän työyhteisön tuella pääsääntöisesti hyviin ja oikeisiin päätöksiin. Heikko johtaja taas syystä tai toisesta tekee enemmän virheitä.

Huonointa johtajuutta on kuitenkin olla tekemättä minkäänlaisia päätöksiä.

Lohdullista oman johtajuuden arvioimisessa on se, että sitä ei tarvitse tehdä itse. Sen tekevät ihmiset, joiden työtä varten olet päätöksiä tekemässä.