Muutosjohtamisesta puhuva luennoitsija heittää pommin.

”On aivan sama, annetaanko ryhmätyöhön aikaa minuutti vai kymmenen minuuttia. Kaikki aika tulee aina kuitenkin käytettyä, eikä välttämättä laatu parane aikaa lisäämällä”, hän sanoo.

Kuuntelen ohjeistusta silmät suurina ja vierastan ajatusta heti ensikuulemalla. Huomaan kyseenalaistavani jo valmiiksi tapaa, jolla seuraava ryhmätyö aiotaan toteuttaa. Tarvitsen aikaa ajatella ja harkita, mitä sanon, ajattelen. En ole salamaihminen enkä tikapuuhermostolla varustettu vastausten tykittäjä, jatkan mielessäni.

Ei auta. Eteenpäin mennään.

”No niin, yksi minuutti itsenäistä pohdintaa ja ideointia, sitten kahdeksan minuuttia pienryhmässä ajatusten koontia ja keskustelua. Aika alkaa nyt”, kuulen sanottavan. Jään typertyneenä paikoilleni, ajatusteni telineisiin.

Olen tottunut siihen, että ryhmätyöhön annetaan enemmän aikaa. Nyt tekemisen tapaa ja aikaa muutetaan eri asentoon. Jotain tuttua ja valmiiksi opittua viedään pois. Vaaditaan enemmän lyhyemmässä ajalla. En tykkää muutoksesta lainkaan.

***

Huomaan käyväni ajatuksissani klassisen Kübler-Ross -muutoskäyrän ensimmäiset vaiheet shokista (”Mitä helvettiä?), epäuskoon (”Miten tuo on muka mahdollista!?), turhaumaan (”Ei saakeli. Ei onnistu.”), lannistumiseen (”Ei tällaisessa ajassa voi saada aikaan mitään järkevää.”) ja idean kokeiluun (”Jaahans, no yritetään nyt sitten.”). Lause paperille. Toinen lause.

”Aika!” Lasken kynän kädestäni. Huokaisen syvään. Pyörittelen epäuskoisena päätä ja silmiä. Se oli sitten siinä.

Lopputuloksena kokeilusta ei todellakaan ole oppimisen iloa ja riemua uudesta tekemisen tavasta. Pikemminkin koen oman ennakkokäsityksen vahvistamista siitä, että muutosehdotus oli huono idea. Toivottavasti kokeilua ei enää jatketa, vaan palataan tuttuun tapaan.

***

Pohdin mielessäni: olipa onneton suoritus ensimmäiseksi harjoituskerraksi. Kaksi kolmasosaa ajastani kuluu ajatusten takkuamiseen ja vääjäämättömän vastustamiseen, yksi kolmasosa jää tehokkaaseen tekemiseen.

40 sekuntia jurputtamista ja 20 sekuntia tehtävän tekemistä. Ei hurraamista hyötysuhteessa.

Siirtyminen ryhmäpohdintaan tuo hieman balsamia haavoille. En ole ainoa, joka kokee tehtävän tekemisen järjettömän vaikeaksi jähmeillä aamuaivoilla. Jotain lohdullista on siinäkin, että päästään porukalla puhisemaan.

Armollinen kokemus tuntuu kaikille olevan sekin, ettei ole porukan ainoa, joka saa vain vähän aikaiseksi annetussa ajassa. Olemme kaikki samassa jamassa, yhtä pihalla ja jumissa uuden edessä.

***

Kahden minuutin alkupurnaus ryhmässä tuntuu jotenkin tarpeelliselta, vaikkei se auta varsinaisesti asian edistämisessä eikä muuta tilanteessa yhtään mitään.

Kuusi minuuttia kahdeksasta saadaan kohdennettua varsinaiseen tehtävään ja pystytään verrattain hyvin koostamaan yhdessä kaikki havainnot ja valmistelemaan vastaus. Aika loppuu vähän kesken, mutta silti selvitään.

Seuraavat itsenäiset ideoinnit ja ryhmätyöstöt sujuvat jo kivuttomammin ja tehokkaammin. Enää ei ole tarvetta tuulettaa tunteita eikä käyttää aikaa ihmettelyyn. Se oli, mitä se oli, ja tulosta odotettiin syntyvän, tuntuipa toimintatapa hyvältä tai ei.

Suoritus alkaa parantua, tehtävä kerrallaan. Annettu aika tulee käytettyä huolellisemmin loppuun sekä itsenäisesti että ryhmässä. Viimeisten ryhmätöiden jälkeen jää jopa aikaa odottaa, että annettu kahdeksan minuuttia tulee täyteen. Iltapäivän kymmenen minuutin tauko tuntuu harjoitusten jälkeen järkyttävän pitkältä. Keho ja mieli on kalibroitu toimimaan uudella tavalla.

***

Lopputulos on se, että mahdottomasta tulee mahdollista. Pystyn toimimaan vastoin luontaista tapaani työskennellä. Vastustin muutosta, koska en uskonut sen toimivan.

Tekemiseen keskittyminen ja yrittämisen sinnikkyys muuttavat käsitystäni. Kokeilu auttaa ymmärtämään, että oletukseni oli väärä.

Joudun myöntämään, että lyhyessäkin ajassa on mahdollista saada tehtyä sama työ laadukkaasti ja aikaa voi jäädä jopa yli, kun tottumusta uuteen tekemiseen syntyy.

Muutoksen mahdollistamiseen tarvitaan ennen kaikkea itsensä kohtaamista ja oman toimintansa johtamista.

About the author : Suvi Pikkusaari

KUN ON TAHTOA, LÖYTYY MYÖS KEINOJA

Olen Suvi Pikkusaari, Katja Noponen Oy:n henkilöstöjohtaja. Vastaan työssäni työsuhteiden elinkaaren tehtävistä sekä esihenkilötyön tukemisesta. Osallistun mahdollisuuksien mukaan erilaisiin kehittämishankkeisiin ja säännöllisesti johtoryhmätyöskentelyyn.

Työyhteisössä innostaa erityisesti onnistumisiin tähtääminen, yhdessä toiminnan kehittäminen ja ammatillisesti parhaaseen pyrkiminen. Ambiverttinä ihmisenä löydän itseni monista yhteisistä keskusteluista, mutta myös työskentelemässä intensiivisesti itsekseni. Tiimipelaajana arvostan reiluutta, rehtiyttä ja vastuullisuutta.

Vapaa-ajalla nautin luonnossa liikkumisesta ja perheen tavallisesta arjesta.