Marjo-Kaisu Niinikoski
Muuttamalla ajatteluasi muutat elämääsi.
- Jos sinä olet elämänmuutoksen keskellä ja tarvitset jeesiä, minä olen koutsisi.
- Jos sinä koet olevasi jumissa tai tunnet, että sinulla on käsijarru päällä, minä olen koutsisi.
Muuttamalla ajatteluasi muutat elämääsi.
Valmentajan työkalupakistani löytyvät nämä kolme kysymystä: Uskotko itseesi? Toivotko parasta ratkaisua itsellesi? Rakastatko tai arvostatko itseäsi sellaisena kuin olet?
Harmittavan usein valmennettava antaa kysymyksiin epäröiviä vastauksia. Positiivista on kuitenkin se, että kysymyksenasettelu tarjoaa hyvän pohjan jatkokeskusteluille.
Kun valmennettava tulee ensimmäiseen asiakastapaamiseen, hänen mielensä on usein täynnä kysymyksiä. Muutostilanne luonnollisesti hämmentää ja jopa pelottaa. Kaltevalla pinnalla haetaan usein pelastusköyttä takertumalla menneeseen.
Vanha ovi on jo sulkeutunut, mutta uusi ei ole vielä avautunut. Ollaan välitilassa, epämukavuusalueella, jossa asiakas tarvitsee valmentajan tukea. Ja aikaa ja tilaa pysähtyä hetkeksi.
Minulla on tapana kannustaa valmennettavaa ottamaan pienoinen aikalisä. Se ei tarkoita välttämättä viikkoja, puhumattakaan kuukausista. Kyse on enemmänkin henkisestä aikalisästä. Siitä, että uskaltaa tietoisesti hengähtää ja kurkata sisälle omaan mieleen.
Itseinventaarion paikka
Muutostilanne on aina mahdollisuus itseinventaarioon. Kuka minä olen? Mistä minä olen tullut? Missä olen nyt? Mihin olen matkalla? Mitä enemmän valmennettava kykenee reflektoimaan itseään, sitä vankemman kivijalan hän rakentaa itse itselleen.
Työnhaku on pitkälti mentaalilaji, jota voi treenata, kuten mitä tahansa lajia. Mielen treenaaminen kasvattaa tunnetusti itsetuntemusta, mikä puolestaan vahvistaa itsetuntoa. Usko itseen lisääntyy. Toivo tulevaan kasvaa. Ja itsensä arvostaminen palautuu ja jopa voimistuu.
Muutosprosessin avaimia ovat rehellisyys ja hyväksyminen. Muistutan valmennettaviani tuon tuosta siitä, että he eivät tee (tai jätä tekemättä) asioita valmentajalle vaan itselleen. Mitä rehellisempiä he ovat itselleen, sitä enemmän he saavat valmennuksesta irti.
Erityisen tärkeää on uskaltaa katsoa myös mielessä olevia ei-niin-mukavia ajatuksia ja kohdata niistä nousevat tuntemukset ja tunteet. Siinä valmentajan vastuulla on aukottoman luottamuksen rakentaminen, valmennettavan kannatteleminen ja hyväksyvä läsnäolo.
Paluu sylttytehtaalle
Valmentaja on parhaimmillaan lempeä peili mutta samalla myös asiakasta eteenpäin tuuppaava haastaja.
Kepin ja porkkanan sijaan haluan tarjota valmennettavalle tunteen siitä, että hän on itse kykeneväinen ottamaan vastuun muutoksesta. Mieltä ei voi pakottaa, mutta sitä voi ja tuleekin houkutella vanhojen ajatuskaavojen muuttamiseen.
Paradoksaalista mutta todeksi havaittua: Paluu sylttytehtaalle avaa polun uuteen.
Kun toivonkipinä syttyy valmennettavan omassa mielessä, hän saa voimaannuttavan kokemuksen siitä, että voi todellakin vaikuttaa itse asioihin omalla ajattelullaan. Tämä edesauttaa parhaan ratkaisun löytämistä.
Muutoksen keskellä oleva tarvitsee ymmärrystä. Meillä kaikilla on takanamme poikkeuksellinen muutosten vuosi, jossa usko, toivo ja rakkaus ovat olleet välillä koetuksella.
Viime keväänä koronan alkutaipaleella kehotin sinua kirjoittamaan etätyöhuoneen tauluun nämä kolme mielen käskyä: Usko tulevaisuuteen. Toivo, että selviämme tästä yhdessä. Rakasta ja huolehdi itsestäsi ja toisista.
Näin pandemiavuoden päätteeksi ehdotan, että ensi vuonna uskot enemmän itseesi, toivot itsellesi parasta ja arvostat itseäsi omana itsenäsi.
Oikein hyvää ja rauhallista joulua ja inspiroivaa uutta vuotta 2021. Syttyköön joulun tähtitaivas myös sinun mieleesi.
Oletko kuullut, että ihmismieltä on verrattu jäävuoreen? Klassisessa vertauskuvassa meren pinnan yläpuolella oleva vuorenhuippu kuvastaa tietoista mieltä. Ja pinnan alapuolelle jäävä järkäle tiedostamatonta, alitajuntaista mieltä.
Harvoin tulee pohdittua, että vain 20 prosenttia ajatuksistamme on tietoisessa mielessä. Puhumattakaan siitä, että jopa 80 prosenttia mietteistämme on piilossa alitajunnan syövereissä.
Vieläkin kiinnostavamman tästä mielen pelistä tekee se, että ihmisellä on arvioitu syntyvän 70-80 000 ajatusta päivässä! Valitsemme itse niistä jokaisen, tiedostamatta tai tietoisesti.
Suurin osa ihmisistä kulkee lähes koko elämänsä mielen autopilotilla, kuten se kuuluisa laput silmillä kaahaava ravihevonen. Siinä ei tietenkään ole mitään vikaa, ainakaan niin kauan kuin elämä ravaa mukavasti eteenpäin.
Usein elo kuitenkin heittää radalle kapuloita, jolloin oman mielen maisemiin on jopa suositeltavaa matkustaa.
Muutosvalmentajan työssäni yksi tärkeimpiä asioita on saada valmennettava oivaltamaan, että tietoinen ajattelu on vahvin muutostyökalu. Usein etenkin ns. epätoivotun muutostilanteen keskellä ihminen lähtee automaattisesti hakemaan ratkaisua itsensä ulkopuolelta sen sijaan, että porautuisi ajatteluunsa.
Jokainen yksilö reagoi muutokseen omalla tavallaan. Siihen vaikuttavat senhetkisten voimavarojen lisäksi myös menneisyyden muistikuvat, jotka elävät mielessä. Ne saattavat olla syvälle haudattuina, mutta nostavat päätään muutoksen ”pakottamina”.
Valmennustapaamisissa mielen kennoista nousee lähes poikkeuksetta yksi asia ylitse muiden: uskomukset.
Meillä ihmisillä on sekä eteenpäin vieviä että rajoittavia uskomuksia. Yhteistä niille on se, että vaikka ne ovat vain uskomuksia, ne toteuttavat itse itseään. Hyvässä ja pahassa.
Hyvin yleinen uskomus kuuluu: ”Minä en ole riittävä.” Jokainen voi vain (mieli)kuvitella, mitä tällainen ajatus saa aikaan ihmisen minäkuvalle ja itsetunnolle. Ja miten se vaikuttaa hänen valintoihinsa ja toimintaansa.
Mentaalivalmentajan keskeinen tehtävä on auttaa asiakasta avaamaan pinnan alla olevaa jäävuoren ydintä. Siellä asustavat rajoittavat uskomukset, pelot, syyllisyydet ja häpeä.
Merenpohjaan saakka ulottuva alitajunta on kuin aarrearkku. Siellä olevien pelkojen kohtaaminen turvallisessa ympäristössä on usein asiakkaan elämää suuresti helpottava ja jopa mullistava tapahtuma.
Alitajunnassa asustaa myös piilossa oleva potentiaali, jonka olemassaolosta ihminen ei välttämättä edes tiedä. Siellä elävät myös viisaus ja luovuus, joita voi houkutella esiin elämää rikastuttamaan.
Ratkaisukeskeisen valmennusmenetelmän motto kuuluu: ”Ihminen itse tietää ratkaisun ongelmiinsa. Hän ei vain tiedä tietävänsä.” Kun koutsattavan oma ”lamppu” syttyy, hän oivaltaa olevansa oman elämänsä paras asiantuntija. Tällöin tapahtuu muutos.
Ei siis liene aforismihöpinää väittää, että olemme sitä, mitä ajattelemme. Suosittelen jokaiselle ryhtymistä oman jäävuoren valloitukseen. Ja miksei vähän jopa sen sulattamiseen. Vaikka jo tänään.
Onnellista kesämieltä kaikille!
Helppo harjoitus laiturin nokkaan (tai ulapalle):
1. Heittäydy luovaan joutilaisuuteen. Se on lempeä tapa saada yhteys alitajuntaan ja opetella tietoista ajattelua.
2. Vietä aikaa itsesi kanssa. Kuuntele ihmishälyn sijaan vaikkapa kuikan huutoa tai laineiden liplatusta.
3. Nuku mahdollisimman paljon. Unet ovat suoria viestejä alitajunnaltasi sinulle.
Käsi sydänmielelle: milloin olet kokenut aidointa iloa elämässäsi? Silloinko, kun olet saanut itsellesi jotakin? Vaiko silloin, kun olet voinut jakaa asioita toisten kanssa?
Yltiöyksilöllisyyttä korostavalla linnunradalla moni lentää kovin yksinäisellä reitillä, kilpaa itsensä kanssa, välillä jopa itseään pakoon.
Tuloksena kiitotien laskeutumisvalot saattavat etääntyä etääntymistään, ja loputtoman tavoittelemisen kilpalento kiihtyy burnoutin partaalle.
Artisti Jukka Pojan sanoin: ”Haluu, haluu, haluu, muttei saa, mitä haluu. Sit ku saa, mitä haluu, ei haluu, mitä saa.”
Arki asettaa meille kaikille paineita elämän eri osa-alueille, ei pelkästään työelämään. Silti toisin kuin uskotellaan, paineet eivät koskaan tule ulkopuoleltamme. Ne tulevat aina sisältämme.
Muutosvalmentajan työssäni kohtaan paljon valmennettavieni kanssa riittämättömyyttä, alemmuudentuntoa, syyllisyyttä, häpeää, itsensä vähättelyä, vertailua ja kirjavan joukon rajoittavia uskomuksia.
Yksi yleisimmistä uskomuksista on se, että ei ole ansainnut parempaa, eikä varsinkaan parasta.
Sanotaan, että ihminen on itsensä pahin vihollinen (kummallinen uskomus sekin). Kun loittonee itsestä, vieraantuu myös toisista. Ja kuitenkin: nyt jos koskaan tarvis enemmän duoo ku sooloo.
Hyvä uutinen on se, että vaikka rajoittavat ajatukset ovat suurimpia esteitä, kukaan meistä ei ole yhtä kuin ajatuksemme. Eikä kukaan meistä ole yksin.
Kun muuttaa ajattelua, loppu seuraa perässä. Se vaatii rohkeutta avautua, olla lempeä. Ja jopa haavoittuvuutta suhteessa itseen.
Todellinen, pysyvä muutos tapahtuu aina ensin ajattelussa. Suostumalla mielenmuutokseen palautuu myös itseen. Ja sitä kautta myös muihin.
Keskustelin hiljattain erään valmentajakollegani kanssa läsnäolosta. Hän totesi kiinnostavasti, että tehtävämme on näyttää itsellemme itsemme.
Hän jatkoi toteamalla: ”En usko, että mikään muu saa ihmistä tuntemaan oloaan niin hyväksi kuin se, että on edes hetken lähellä itseään. Kukaan ei myöskään ole toiselle ihmiselle niin hyvä kuin hän, joka on lähellä itseään.”
Yksi elämän salaisuuksista lienee se, että on hyvä ensin oppia olemaan sinut itsen kanssa, jotta voi olla kaverina toisille.
Ja jotta kykenee olemaan aidosti läsnä toisille, tarvitsee nähdä heidät oman itsen kautta.
Mikäli on uskominen (ja miksei olisi?) vanhaan sanontaan ”miten kohtelet toisia, siten suhtaudut itseesi”, kannattaako sooloilla? Vai lennetäänkö yhdessä?
(Käyttökelpoinen toteutettavaksi laiturinnokasta aina lähikaupan kassajonoon, turvaväleillä 😊)
Yhdessä elämänvaiheessani näin toistuvasti unta siitä, että istuin liikkuvan auton takapenkillä. Se oli auto, jota ei ohjannut kukaan.
Tuijotin kauhistuneena tyhjää kuskin istuinta ja rattia, johon en yltänyt. Tunsin paikalleen halvaantuneet jalkani, jotka eivät osuisi millään kytkimeen ja jarruun.
Heräsin yö toisensa jälkeen ahdistavaan tunteeseen: Kuka ohjaa elämääni, jos en minä itse? Kysyin kerta toisensa jälkeen itseltäni: Miksi se niin pelottaa?
Kontrollin menettämisen pelko koskettaa tänä päivänä suurinta osaa maapallon ihmisistä. Istumme kaikki korona-merkkisen auton takapenkillä ja hämmästelemme, mitä meille tapahtuu.
On hyvin yksilöllistä, miten kukin meistä reagoi siihen, että elämä ja tulevaisuus on epävarmaa ja jopa tuntematonta. On hyvin inhimillistä, että tunnekirjo seilaa epätoivosta toivoon. Ja kaikkea siltä väliltä.
Korona on jo nyt muuttanut meitä. Olemme havahtuneet siihen, että kyseessä on maailmanlaajuinen pandemia. Olemme taipuneet poikkeustilanteen tuomiin muutoksiin ja rajoituksiin, joiden keskellä nyt elämme. Kun on ollut pakko.
Kuvalähde: LinkedIn
On kuitenkin myös toisenlainen tapa nähdä muutos. Mieli saattaa kapinoida sitä vastaan, mutta sen nimi on hyväksyminen. Koska muutos on joka tapauksessa väistämätöntä, olisiko fiksuinta olla haraamatta sitä vastaan?
Muutoksen hyväksyminen ei tarkoita sitä, etteikö ottaisi koronaa vakavasti. Se ei tarkoita sitä, etteikö noudattaisi viranomaisten sääntöjä tai käyttäisi maalaisjärkeä itsensä ja läheistensä suojaamiseksi.
Se ei myöskään tarkoita sitä, etteikö saisi toimia, halutessaan hamstrata tai muutoin varautua. Se tarkoittaa sitä, että opettelee päästämään irti asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Sitä, että suostuu siihen, että joitakin asioita elämässä ei vain voi kontrolloida. Vaikka kuinka haluaisi.
Mieli maalailee mielellään taivaanrantaan tummia pilviä, joita ei siellä vielä edes ole. Mieli kuvittelee hallitsevansa tulevaisuutta sillä, että se varautuu pahimpaan. Silti kukaan ei ole hakannut kiveen sitä, miten pandemiakriisi etenee ja miten kauan se kestää.
Yksi tapa helpottaa omaa arkielämää on opetella kuuntelemaan sisäistä navigaattoria. Jos etätöissä tai karanteenissa alkavat seinät kaatua päälle, on hyvä pysähtyä hetkeksi ja hiljentää mieli.
Yksinkertaisesti jo pelkkä tietoinen hengittäminen hetken ajan nenän kautta sisään ja suun kautta ulos rauhoittaa kehoa ja mieltä. Ja virittää uusiin ajatuksiin.
Kaikesta huolimatta ja juuri siksi on nyt ensiarvoisen tärkeää pitää yllä uskoa, toivoa ja rakkautta. Olisiko nyt aika kirjoittaa vaikka siihen etätyöhuoneen tauluun nämä kolme mielen käskyä:
P.S. En muuten enää näe painajaisia auton takapenkiltä. Päästin irti kontrollista. Olen siirtynyt etupenkille.
Kerronpa nyt sinulle minulle hyvin läheisen ihmisen tarinan. Sain häneltä luvan sen kertomiseen. Tämä on tarina siitä, miten kolmiloikka uudelle työuralle voi onnistua vielä viisikymppisenäkin.
♥ ♥ ♥
Olipa kerran nainen, joka tiesi jo varhain, mikä hänestä tulee isona. Hän halusi toimittajaksi. Nuorena tyttönä hän pääsi kesätoimittajaksi paikallislehteen. Työ oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Pian nuori nainen huomasikin opiskelevansa toimittajaksi Tampereen isossa yliopistossa. Toimittajaidentiteetti istui häneen kuin työrukkanen käteen.
Nainen valmistui ja työskenteli toimittajana lähes 30 vuotta. Hän kirjoitti ja kirjoitti. Haastatteli ja valokuvasi. Aikakauslehtien sivuille ilmestyi juttu toisensa perään. Lopulta hän päätyi yhden lehden päätoimittajaksi.
Naisella oli kuitenkin unelma. Hän halusi jäädä vapaaksi toimittajaksi. Hän asui maalla punaisessa torpassa, jonka vintille hän perusti tekstitehtaan. Vuosia ja vuosia hän elätti itsensä freelancerina. Julkaisipa jopa esikoisteoksensa.
Mutta kuten saduissakin, myös tosielämässä tulee aina eteen käännekohtia.
Eräänä elämän synkkänä päivänä naisen paratiisiin luikerteli käärme, jonka nimi oli printtimedian murros. Aikakauslehtiä lakkautettiin, avustajilta tilattiin yhä vähemmän juttuja. Freelancerilta rupesi loppumaan leipä.
♥ ♥ ♥
Elämällä oli kuitenkin Plan B. Nainen oli tehnyt vinon pinon juttuja arjen psykologiaan ja mielentaitoihin liittyvistä aiheista. Häntä kiinnosti tietää, miten mieli toimii. Ja miten siihen voi itse vaikuttaa.
Yhtenä kuulaana syyspäivänä nainen istui Helsingin punavuorelaisen kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli lähtenyt elämänsä seikkailulle. Hänestä piti tulla ratkaisukeskeinen valmentaja, life coach.
Opinnot sujuivat leikiten, innostus oli läsnä. Palaset loksahtelivat paikoilleen.
Nainen koutsasi. Mitä enemmän hän tapasi asiakkaita, sitä enemmän hän rakastui uuteen työhönsä. Hän tuki ihmisiä muutostilanteissa. Ja vakuuttui yhä enemmän siitä, että ihmismieli on maailman vahvin muutostyökalu.
Jotakin silti vielä puuttui. Nainen halusi opiskella lisää. Hän kuuli tutkinnosta nimeltä työvalmennuksen erikoisammattitutkinto. Nainen tiesi: Sinne!
Naiselle kerrottiin, että opintoihin liittyy työssäoppimista. Hän otti puhelimen käteen ja soitti. Luurin toisessa päässä innostava naisääni antoi vihreää valoa. Kohta nainen aloittikin työharjoittelun uravalmentajana.
♥ ♥ ♥
Tänä päivänä kertomuksemme nainen työskentelee unelmatyössään tuossa samaisessa yrityksessä, omana itsenään, vanhan naamionsa jättäneenä.
Aidoilla tarinoilla lienee aina myös joku opetus. Eli mitä tästä opimme? Vastaus kuuluu: Muutos on aina myös suurenmoinen uusi mahdollisuus. Jos on tahtoa, löytyvät myös keinot.
Sen pituinen se.
P.S. Fiksuna saatoitkin jo arvata, kenen tarinan juuri kuulit.
Törmäsin hiljattain Facebookissa teepussiaforismiin, joka kiinnitti huomioni. Siinä luki näin:
”Puhumalla kerrot sen, minkä jo tiedät. Kuuntelemalla voit oppia uutta.”
Maailma on puhetta pullollaan. Somepuppugeneraattori suoltaa viestiä 24/7. Kaikilla on hirmuisesti asiaa, mutta kuuleeko kukaan?
Meillä ihmiseksi kasvavilla on luonnollinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Emme kuitenkaan pääse toteuttamaan tuota tarvetta, ellei ole joku, joka näkee ja kuulee meitä.
Tarvitsemme peilejä, mutta voimme myös itse opetella peilinä olemisen taitoa. Bonuksena saatamme huomata myös oman itsetuntemuksen kasvun.
Valmentajan työssäni olen kokenut tärkeäksi oppia käyttämään enemmän kahta korvaani kuin yhtä suutani. Opettelen sitä edelleen jokaisessa asiakastapaamisessa.
Coaching-työssä puhutaan ns. 5 K:n periaatteesta, jonka avulla valmentaja luo luottamuksen ja toimivan yhteyden valmennettavaan. Mielestäni nämä K-verbit soveltuvat kaikkeen muuhunkin
ihmisten väliseen kommunikointiin.
Jokainen voi halutessaan koutsata myös itseään näiden taitojen kehittämiseksi.
Keskity
Kuuntele
Kunnioita
Kannusta
Kysy
Suomalainen kansanperinne väittää, että vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa. Voisiko kenties olla toinen tapa ilmaista asia vaikkapa näin: Kuunteleminen on kultaa, viestiminen yhtä arvokasta?
Mistä rakentava viestintä sitten syntyy? Mielestäni se on parhaimmillaan sillanrakentamista: kohtaamisia, läsnäoloa, toisen tarpeiden kuuntelua, omien tarpeiden kuulemista ja avointa kommunikaatiota näiden välillä.
Me kaikki viestimme joka tapauksessa joka hetki jotakin, olimmepa siitä itse tietoisia tai emme.
Kiinnostuitko kuuntelemisesta? Haluatko oppia kuulemaan?
Tässä sinulle käytännön harjoitus kuuntelutaidon treenaamiseksi. Kokeile tätä harjoitusta päivittäin viikon ajan, arjen kohtaamisissasi. Saatat yllättyä, mitä kaikkea uutta opitkaan, kun opettelet kuuntelemaan.