Yhdessä elämänvaiheessani näin toistuvasti unta siitä, että istuin liikkuvan auton takapenkillä. Se oli auto, jota ei ohjannut kukaan.

Tuijotin kauhistuneena tyhjää kuskin istuinta ja rattia, johon en yltänyt. Tunsin paikalleen halvaantuneet jalkani, jotka eivät osuisi millään kytkimeen ja jarruun.

Heräsin yö toisensa jälkeen ahdistavaan tunteeseen: Kuka ohjaa elämääni, jos en minä itse? Kysyin kerta toisensa jälkeen itseltäni: Miksi se niin pelottaa?

Kontrollin menettämisen pelko koskettaa tänä päivänä suurinta osaa maapallon ihmisistä. Istumme kaikki korona-merkkisen auton takapenkillä ja hämmästelemme, mitä meille tapahtuu.

On hyvin yksilöllistä, miten kukin meistä reagoi siihen, että elämä ja tulevaisuus on epävarmaa ja jopa tuntematonta. On hyvin inhimillistä, että tunnekirjo seilaa epätoivosta toivoon. Ja kaikkea siltä väliltä.

Korona on jo nyt muuttanut meitä. Olemme havahtuneet siihen, että kyseessä on maailmanlaajuinen pandemia. Olemme taipuneet poikkeustilanteen tuomiin muutoksiin ja rajoituksiin, joiden keskellä nyt elämme. Kun on ollut pakko.

Kuvalähde: LinkedIn

On kuitenkin myös toisenlainen tapa nähdä muutos. Mieli saattaa kapinoida sitä vastaan, mutta sen nimi on hyväksyminen. Koska muutos on joka tapauksessa väistämätöntä, olisiko fiksuinta olla haraamatta sitä vastaan?

Muutoksen hyväksyminen ei tarkoita sitä, etteikö ottaisi koronaa vakavasti. Se ei tarkoita sitä, etteikö noudattaisi viranomaisten sääntöjä tai käyttäisi maalaisjärkeä itsensä ja läheistensä suojaamiseksi.

Se ei myöskään tarkoita sitä, etteikö saisi toimia, halutessaan hamstrata tai muutoin varautua. Se tarkoittaa sitä, että opettelee päästämään irti asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Sitä, että suostuu siihen, että joitakin asioita elämässä ei vain voi kontrolloida. Vaikka kuinka haluaisi.

Mieli maalailee mielellään taivaanrantaan tummia pilviä, joita ei siellä vielä edes ole. Mieli kuvittelee hallitsevansa tulevaisuutta sillä, että se varautuu pahimpaan. Silti kukaan ei ole hakannut kiveen sitä, miten pandemiakriisi etenee ja miten kauan se kestää.

Yksi tapa helpottaa omaa arkielämää on opetella kuuntelemaan sisäistä navigaattoria. Jos etätöissä tai karanteenissa alkavat seinät kaatua päälle, on hyvä pysähtyä hetkeksi ja hiljentää mieli.

Yksinkertaisesti jo pelkkä tietoinen hengittäminen hetken ajan nenän kautta sisään ja suun kautta ulos rauhoittaa kehoa ja mieltä. Ja virittää uusiin ajatuksiin.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi on nyt ensiarvoisen tärkeää pitää yllä uskoa, toivoa ja rakkautta. Olisiko nyt aika kirjoittaa vaikka siihen etätyöhuoneen tauluun nämä kolme mielen käskyä:

  1. Usko tulevaisuuteen. 
  2. Toivo, että selviämme tästä yhdessä.
  3. Rakasta ja huolehdi itsestäsi ja toisista.

P.S. En muuten enää näe painajaisia auton takapenkiltä. Päästin irti kontrollista. Olen siirtynyt etupenkille.

0 vastaukset

Jätä kommentti

Haluatko liittyä keskusteluun?
Voit vapaasti osallistua!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *