Olen viime kuukausina tavannut monella tavalla viisaita ihmisiä. Se on tuntunut mukavalle. Siitä sen viisauden yleensä tunnistaakin – se tekee itselle ja toiselle hyvää.

Me usein arvotamme toisiamme älykkyyden perusteella ja toisinaan unohdamme, miten moniulotteisesta asiasta onkaan kyse. Kaikkia kykyjä tarvitaan, avaruudellisesta hahmotuskyvystä eettisten kysymysten ratkaisutaitoon.

Jotkut onnekkaat tietävät jo lapsena, mikä heistä tulee isona. Lapsuuden autenttisia haaveita toki voi kurkistella vielä vähän varttuneempanakin.

Valmennus avaa kätköissä olevaa

Uravalmennuksessa autamme asiakkaitamme löytämään uudelleen heidän omat piilossa olevat kykynsä ja voimavaransa. Avaamme useaan otteeseen kunkin yksilöllistä osaamisen tarinaa.

Kuinka helppoa onkaan unohtaa, etenkin kipeänä ja mahdollisesti itselle soveltumattomassa tehtävässä, omat taidot ja vahvuudet. Lisäksi läjä uskomuksia estää meitä tavoittamasta jotakin itselle kenties tosi tärkeää.

Mistä minä olinkaan kiinnostunut ennen kuin elämä toi mukanaan kasakaupalla epävarmuustekijöitä? Mistä voisin olla kiinnostunut, kun mahdollisuus annetaan?

Kokonaisuuden hahmottamiseen tarvitaan faktoja ja tarinallisuutta. Ihka oleelliset vastaukset ihminen kuitenkin saa itseltään. Jokainen voi onnistua omista lähtökohdistaan käsin. Jatketaan matkaa siitä kohtaa, missä nyt olemme – tunnistamalla, tunnustamalla ja tukemalla.

Tiedät kyllä, kun tiedät

Tunnistaminen on valmennettavan ja valmentajan yhteistyötä. Sisäisten motivaatiotekijöiden esiinnousua edesauttaa turvallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Niiden rinnalle tarvitsemme tiettyä vapaaehtoisuutta sekä päämäärien että toimintatapojen suhteen – työhyvinvoinnin kannalta työn tuunaaminen, riittävä omannäköisyys on oleellista.

Pohdittaessa uusia työmahdollisuuksia, esimerkiksi, on hyvä miettiä työnantajan edustamaa päämäärää. Kyvykkyyden kokemusta taas tarvitaan, koska oppimisen ja kehittymisen mahdollisuus tuottaa tunteen siitä, että saamme asioita aikaiseksi.

Kun mietitään ihmiselle kestävää polkua, sisäisen motivaation tekijöitä ei voida ohittaa. Niiden tunnistamisessa tarvitaan viisautta.

Ihmisen isona tehtävänä on tunnustaa itselleen, missä minä olen hyvä. Se vaatii yllättävän paljon rohkeutta ja rohkaisua. Viisaissa käsissä rohkeus kasvaa, arvokkuuden tunne lisääntyy ja joku uusi ratkaisu alkaa itää.

”Tiedät kyllä, kun tiedät” on hyvä kannustuslause. Usein menee turhan kauan, ennen kuin oma lahjakkuuden muoto tulee näkyväksi ja sitä pääsee käyttämään itselleen sopivalla tavalla.

Valmentaja tukee tunnistamisen ja tunnustamisen matkaa. Pelkän analyyttisen älyn varassa toimiminen voi jättää olon kahteen suuntaan vähän ontoksi. Vasta kun älykkyys saatetaan palvelemaan meissä jokaisessa olevaa viisautta, saadaan kestäviä tuloksia.

Viisaus kun on meissä itsessämme.

Olen Katja Kokko ja toimin uravalmentajana Pirkanmaalla. Valmennan ja teen työnohjausta kannustavuuden ja sallivuuden ilmapiirissä, ratkaisu- ja voimavarakeskeisesti.

Innostun kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kysymyksistä osana työhyvinvointia.

“Se mitä on takanamme ja se mitä on edessämme, on pientä siihen verrattuna, mitä on sisällämme.”

”Toivo on kyky nähdä, että on olemassa myös valoa kaikesta pimeydestä huolimatta.” –Desmond Tutu

Tämä lause on ollut jo pitkään työkoneeni aloitusnäytössä. Se on viivähtänyt silmissäni ja ajatuksissani monen monituista kertaa. Se on minua kovin puhutteleva lause, se resonoi hyvin syvälle minuuteeni, niin työminään kuin siviiliminäänkin.

Olen pysähtynyt Tutun ajatuksen ääreen viime viikkoina vielä aiempaakin useammin, pyrkinyt fokusoimaan ja kirkastamaan näkemäni valon.

Toivo, sen näkeminen ja ylläpitäminen, on aina läsnä työssäni ja asiakaskohtaamisissa. Aina toivo ei kuitenkaan ole näkyvillä. Juuri silloin minun tulee auttaa asiakasta löytämään se.

Kun ihminen on menettänyt työkykynsä, terveytensä ja taloudellisen turvansa, valon näkeminen voi olla haastavaa.

”Ei minusta ole enää mihinkään.” ”Kuka minut huolii töihin?” ”Ei kukaan pysty nyt ottamaan työntekijää.” ”Mitä merkitystä enää millään on?” Näitä lauseita olen kuullut usein asiakkaideni suusta.

Ja ei, en tuomitse tai vähättele niitä. Lauseet ovat olleet siinä hetkessä aiheellisia, ja niiden on pitänyt tulla ulos, tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Ja minä olen saanut ollut sopivasti vastaanottamassa ne.

Kuva ©Petteri Lehto

Uskallus tulla vastaan pimeydessä

Olen aina tiennyt, että meillä on useita identiteettejä: olemme lapsia, vanhempia, ystäviä, kumppaneita, ammattilaisia.

Työssäni toimin asiakkaan ammatti-identiteettikentällä, vaikka huomioin myös hänen muutkin identiteettinsä. Keskiössä ovat asiakkaan ammatti-identiteettiin liittyvät teemat, työkykyisyys, ammatilliset haaveet ja toiveet. Läsnä on mahdollisesti myös ammatti-identiteetin luopumisesta aiheutunut tuska.

Kun ihminen on kykenemätön tekemään työtä, joka on määritellyt häntä (enemmän tai vähemmän) mahdollisesti jo vuosikymmenten ajan, on hankala nähdä uusia, vaihtoehtoisia polkuja.

Uravalmentajana en voi palauttaa asiakkailleni heidän terveyttään, työkykyään, työpaikkaansa tai kohentaa heidän taloudellista tilannettaan. Minulla ei ole kristallipalloa, jonka avulla voisin kertoa asiakkaalleni tulevan polun. Ei, näitä minulla ei ole.

Minulla on kuitenkin voimaa ja vahvuutta ottaa vastaan asiakkaan epätoivo. Ja uskallus tulla heitä vastaan pimeydessä. Minulla on kyky nähdä ja sanoittaa ihmisissä olevat vahvuudet ja mahdollisuudet, myös ne piilossa olevat voimavarat. Minulla on luottamusta asiakkaisiini ja heidän omaan toimijuuteensa.

 

Rinnalla kulkemista tuomitsematta

Uravalmentaja on se, joka tuo esiin vaihtoehtoja, tukee matkalla ja auttaa työhönpaluussa ja sen suunnittelussa. Emme voi kenties tituleerata itseämme valopilkuiksi, mutta ainakin olemme valonkannattajia tai pimennysverhon avaajia.

Jos sinä olet joskus kulkenut pimeydessä, oli syy mikä tahansa, toivottavasti olet silloin saanut vierellesi jonkun, joka on tuomitsematta tai vähättelemättä ottanut vastaan epätoivosi. Joka on hymyillyt ja rohkaissut sinua raottamaan pimeyden verhoa. Ja kannustanut tutkimaan sieltä kajastavaa valoa.

Pidetään toisistamme ja itsestämme huolta, ei anneta kenenkään jäädä pimeyteen. Ei nyt poikkeusaikana, eikä sittenkään, kun palaamme ”normaaliin” elämään.

Minä pidän omana valonani sitä, että tästäkin ajasta me selviämme.

Olen Heli Pöllänen ja toimin uravalmentajana Mikkelissä ja Savonlinnassa. Sytyn maailman ja elämän pohdiskelusta ja tarkastelusta eri näkökulmista, sekä asioiden eteen päin viemisestä.

Minulle tärkeää työssäni on huomioida ihminen aina oman elämänsä asiantuntijana.

”Älä koskaan suhtaudu kohtaamisiin välinpitämättömästi, ne jättävät meihin aina jäljen ja muovautuvat osaksi tarinaamme.”

 

 

Kuva © Ari Vänttinen

Olin aikeissa blogata poikkeustilanteestamme Pohjois-Suomen, erityisesti Oulun seudun, näkökulmasta. Kaikkien tuntemasta syystä johtuen menneet viikot ovat kuitenkin yhtenäistäneet maantieteellisiä alueitamme tavalla, jota emme ole elinaikanamme aiemmin kokeneet.

Paradoksaalista tästä tekee se, että yhtenäistyminen on saavutettu eristäytymällä.

Asuinpaikasta ja elämäntilanteesta riippumatta meistä jokainen on kokenut viime viikkojen aikana koronaviruspandemian vaikutukset omassa arkielämässään.

Kokoontumisia on rajoitettu, työn tekemisen luonne on muuttunut. Aiemmin muodostettua arvomaailmaa ja yleisesti omaksuttuja käytänteitä on jouduttu miettimään uusiksi.

Yhtäkkiä toisen ihmisen, erityisesti iäkkään vanhuksen, tapaaminen onkin epäsuositeltava itsekäs teko. Pakollisissa liikkumisissa yksityisautoilu onkin yhteiskunnan kannalta joukkoliikennettä parempi ratkaisu. Eikä lapsia tulisi päästää poistumaan liikaa sisätiloista.

Koko Suomen, ja jopa maailman, mittakaavassa tällä poikkeustilalla on tasoiteltu aatteellisia eroja maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Kaikilla on yksi yhteinen tavoite: pandemian taltuttaminen ja sitä kautta tilanteen normalisoituminen mahdollisimman pian.

Asuinalueellani Pohjois-Pohjanmaalla on tätä tekstiä kirjoittaessani (30.3.2020) tilastoitu 56 koronatartuntaa.

Tämä näkyy ymmärrettävästi myös tämän alueen työmarkkinatilanteissa, eikä yritysten toiminnan jatkosta tai työvoiman tarpeesta lähitulevaisuudenkaan osalta pystytä varmuudella paljoa sanomaan.

Kaiken melankolisuuden keskellä voitaneen kuitenkin todeta, että ainakin sosiologeille vuosi 2020 lienee tutkimusmateriaalin puolesta rikkain pitkiin aikoihin.

Jokainen kriisi opettaa meille aina jotain uutta. Se pakottaa meidät päivittämään tuttuja ja turvallisia toimintamallejamme. Ne samaiset mallit, jotka aiemmin toivat meille rutiineja ja turvaa, eivät yhtäkkiä enää sellaisinaan pädekään.

Hankalassakin tilanteessa meidän kaikkien etu on puhaltaa yhteen hiileen, unohtaa aatteelliset aluerajat ja maantieteelliset sijainnit, samalla kuitenkin pysyen fyysisesti niiden sisällä.

Olen Aaro Ukkola ja toimin Katja Noponen Oy:n Pohjois-Suomen aluepäällikkönä. Työskentelen Oulusta käsin.

Työotteessani korostuvat kiinnostukseni yhteiskunnallisiin ilmiöihin, tavoitteellisuus asiakkaan osallisuuden edistämisessä työnhakuprosessiin liittyen sekä muutoksen henkinen tukeminen osana ammatillista uudelleensuuntautumista.

”Jokaisessa meissä on osaamista, joka ei näy omassa näkökentässämme. Silmissämme lienee siis ”taitovika”?”

 

Uravalmentajana kohtaan työssäni ihmisiä, jotka elävät muutosvaihetta. Vaikka työni painottuu urapolkujen ja eri vaihtoehtojen selvittämiseen, on jokaisen asiakkaan tilannetta tarkasteltava kokonaisuutena.

Jokaisella on oma yksilöllinen historiansa, persoonansa ja kiinnostuksen kohteensa.

Kun asiakas kävelee toimiston ovesta sisään, hän tuo mukanaan yksilölliset toiveensa ja pelkonsa. Hänellä on odotuksia tulevaisuuden ja valmentajan suhteen. Usein hän saattaa jopa odottaa, että uravalmentajalla olisi kaikki vastaukset valmiina hänen tilanteensa ratkaisemiseksi.

Valitettavasti meillä valmentajilla ei ole kultaista ohjekirjaa, joka antaisi suoria neuvoja siihen, kuinka tietyn ammattikunnan edustajan kanssa tulisi toimia. Tai miltä polulta hänen uusi työuransa varmasti löytyisi.

Voimme kuitenkin tarjota ammattitaitomme ja läsnäolomme.

Ratkaisun etsintää

Ratkaisun löytämiseksi valmentaja on asiakkaan tukena pohtimassa vahvuuksia, kartoittamassa vaihtoehtoja ja tarjoamassa uusia näkökulmia oikean reitin löytämiseksi. Yksin asioita pohtimalla ajatus jää usein kiertämään kehää.

Yhdessä tekemällä ja erilaisia näkökulmia peilaamalla yleensä voidaankin löytää asiakkaan tavoitteita tukeva ratkaisu.

Jokainen valmennettava on erilainen, mutta jotain yhteistä heillä kaikilla kuitenkin on. Työ, jota he olivat ajatelleet tekevänsä eläkepäiviin asti, ei olekaan enää mahdollista.

Jokainen heistä on elämänsä käännekohdassa. Moni kertoo kokevansa tulevaisuuden pelottavana ja epävarmana.

Mieti, jos et enää pystyisi nykyiseen tai siihen verrattavaan työhön. Tietäisitkö täsmälleen, mitä tekisit? Rehellisyyden nimissä on todettava, että en tietäisi minäkään.

Rohkeuden anatomiaa

Olen aina kokenut vahvaa kutsumusta ihmisten parissa tehtävään asiakaslähtöiseen työhön. Tunnen vahvuuteni ja heikkouteni työssäni. Olen vuosien varrella kehittänyt itselleni vahvan ammatti-identiteetin, jonka kautta määrittelen myös pitkälti itseäni.

Ilman luomaani kuvaa olisin kieltämättä hukassa itseni kanssa. Tässä samassa tilanteessa on myös moni uravalmennukseen tuleva asiakas.

Vanhasta työstä luopuminen on usein traumaattinen kokemus, jonka jokainen käsittelee omalla tavallaan. Valmennuksessa ei ole tavatonta kohdata suuttumusta, turhautumista, itsensä vähättelyä tai huumoriin piilotettua epävarmuutta ja pelkoa. Kyyneleitäkin on tapaamisissa välillä vuodatettu.

Tilanteen käsittely ei ole helppoa, etenkään tuntemattoman kanssa. Se vaatii paljon rohkeutta. Tunteiden osoittaminen, vaikka ne olisivat negatiivisiakin, on iso luottamuksen osoitus. Se kertoo valmentajalle paljon.

Minä en tiedä, millaista polkua kukin on kulkenut. Enkä uskalla edes olettaa. Hämmästyn joka kerta asiakkaiden rohkeudesta ja avoimuudesta täysin tuntematonta ihmistä kohtaan. Otan minulle osoitetun luottamuksen erittäin vakavasti.

Luottamuksen syntymekanismia

Luottamuksen syntymiseen vaikuttavat useat tekijät. Uskallan väittää, että uravalmentajan osoittama myötätunto uudessa tilanteessa on yksi tärkeimmistä. Asiakkaan on tärkeää kokea tulleensa kuulluksi ja nähdyksi kokonaisuutena, onhan se yksi ihmisen perustarpeista.

Minun tehtäväni ei ole tuomita, vaan kannustaa ja haastaa asiakkaan olemassa olevaa ajatusprosessia uusien ideoiden ja näkökulmien syntymiseksi. Tehtäväni on kulkea hänen rinnallaan myötätuntoisesti, muutosten tuulten puhaltaessa.

Myötätunnosta puhuttaessa usein ajatellaan empatiaa, tunteissa myötäelämistä. Empatia on kuitenkin vain pohja, jolle myötätunto rakentuu.

Myötätunto valmennuksessa ei ole pelkästään asiakkaan tilanteen ymmärtämistä, nyökkäilyä tai voivottelua haasteiden edessä. Se on aktiivista kuuntelua, tunteissa myötäelämistä sekä tahtoa ja konkreettisia toimia yhdessä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Myötätunto ei ole pelkästään uravalmentajan tunnetila, vaan oman ihmisyyden ja ammattitaidon tietoista valjastamista toisen tilanteen edistämiseksi.

Valmentajan on myötätunnon kautta tiedettävä, milloin antaa tunteille tilaa. Samalla on myös herätettävä toivoa ja kääntää katsetta tulevaisuuteen ja siinä oleviin mahdollisuuksiin.

Itsemyötätunnon voimaa

Siinä missä osoitamme myötätuntoa toisille, ansaitsemme sitä myös itse. Tarvitsemme myötätuntoa toisilta ihmisiltä, mutta ennen kaikkea itseltämme.

Suhtaudumme hyvin usein itseemme äärimäisen ankarasti, ankarammin kuin toisiin. On helpompi antaa anteeksi toisille kuin itselle.

Emme koe tarvetta nostaa toisten mokia esiin, saati rangaista heitä niistä. Omista virheistämme sen sijaan jaksamme potkia itseämme päähän vuosikausia.

Ihminen on tunnetusti itse itsensä pahin vihollinen. Meidän on viisasta yrittää suhtautua myös itseemme kuten ystävään, jonka hädän näemme. Ja jota olemme valmiita auttamaan.

Myötätunnolla on mullistava voima, kokeile vaikka itse!


Olen Sari Laaksonen ja toimin uravalmentajana Seinäjoella Etelä-Pohjanmaalla.

Työni arvopohjana toimivat vahvasti asiakaslähtöisyys, ratkaisukeskeisyys ja kunnioittava kohtaaminen.

”Ihmisen kohtaaminen ja hyväksyminen juuri sellaisena kuin hän sillä hetkellä on, jättää pysyvän positiivisen jäljen.”