Käsi sydänmielelle: milloin olet kokenut aidointa iloa elämässäsi? Silloinko, kun olet saanut itsellesi jotakin? Vaiko silloin, kun olet voinut jakaa asioita toisten kanssa?

Yltiöyksilöllisyyttä korostavalla linnunradalla moni lentää kovin yksinäisellä reitillä, kilpaa itsensä kanssa, välillä jopa itseään pakoon.

Tuloksena kiitotien laskeutumisvalot saattavat etääntyä etääntymistään, ja loputtoman tavoittelemisen kilpalento kiihtyy burnoutin partaalle.

Artisti Jukka Pojan sanoin: ”Haluu, haluu, haluu, muttei saa, mitä haluu. Sit ku saa, mitä haluu, ei haluu, mitä saa.”

Arki asettaa meille kaikille paineita elämän eri osa-alueille, ei pelkästään työelämään. Silti toisin kuin uskotellaan, paineet eivät koskaan tule ulkopuoleltamme. Ne tulevat aina sisältämme.

Muutosvalmentajan työssäni kohtaan paljon valmennettavieni kanssa riittämättömyyttä, alemmuudentuntoa, syyllisyyttä, häpeää, itsensä vähättelyä, vertailua ja kirjavan joukon rajoittavia uskomuksia.

Yksi yleisimmistä uskomuksista on se, että ei ole ansainnut parempaa, eikä varsinkaan parasta.

Sanotaan, että ihminen on itsensä pahin vihollinen (kummallinen uskomus sekin). Kun loittonee itsestä, vieraantuu myös toisista. Ja kuitenkin: nyt jos koskaan tarvis enemmän duoo ku sooloo.

Hyvä uutinen on se, että vaikka rajoittavat ajatukset ovat suurimpia esteitä, kukaan meistä ei ole yhtä kuin ajatuksemme. Eikä kukaan meistä ole yksin.

Kun muuttaa ajattelua, loppu seuraa perässä. Se vaatii rohkeutta avautua, olla lempeä. Ja jopa haavoittuvuutta suhteessa itseen.

Todellinen, pysyvä muutos tapahtuu aina ensin ajattelussa. Suostumalla mielenmuutokseen palautuu myös itseen. Ja sitä kautta myös muihin.

Keskustelin hiljattain erään valmentajakollegani kanssa läsnäolosta. Hän totesi kiinnostavasti, että tehtävämme on näyttää itsellemme itsemme.

Hän jatkoi toteamalla: ”En usko, että mikään muu saa ihmistä tuntemaan oloaan niin hyväksi kuin se, että on edes hetken lähellä itseään. Kukaan ei myöskään ole toiselle ihmiselle niin hyvä kuin hän, joka on lähellä itseään.”

Yksi elämän salaisuuksista lienee se, että on hyvä ensin oppia olemaan sinut itsen kanssa, jotta voi olla kaverina toisille.

Ja jotta kykenee olemaan aidosti läsnä toisille, tarvitsee nähdä heidät oman itsen kautta.

Mikäli on uskominen (ja miksei olisi?) vanhaan sanontaan ”miten kohtelet toisia, siten suhtaudut itseesi”, kannattaako sooloilla? Vai lennetäänkö yhdessä?

Helppo läsnäoloharjoitus

(Käyttökelpoinen toteutettavaksi laiturinnokasta aina lähikaupan kassajonoon, turvaväleillä 😊)

  1. Sulje hetkeksi silmäsi.
  2. Pysähdy mielessäsi.
  3. Ota kehosi mukaan. Laita oikea kämmenesi sydänmielesi päälle.
  4. Hengitä muutaman kerran syvään sisään. Ja puhalla ulos.
  5. Sano hiljaa itsellesi, kolme kertaa toistaen: Juuri tässä hetkessä kaikki on hyvin.
  6. Tunne tietoista kiitollisuutta hetkeä kohtaan.
  7. Yllätä itsesi, miten hyvä olo tästä tulee.

Yhdessä elämänvaiheessani näin toistuvasti unta siitä, että istuin liikkuvan auton takapenkillä. Se oli auto, jota ei ohjannut kukaan.

Tuijotin kauhistuneena tyhjää kuskin istuinta ja rattia, johon en yltänyt. Tunsin paikalleen halvaantuneet jalkani, jotka eivät osuisi millään kytkimeen ja jarruun.

Heräsin yö toisensa jälkeen ahdistavaan tunteeseen: Kuka ohjaa elämääni, jos en minä itse? Kysyin kerta toisensa jälkeen itseltäni: Miksi se niin pelottaa?

Kontrollin menettämisen pelko koskettaa tänä päivänä suurinta osaa maapallon ihmisistä. Istumme kaikki korona-merkkisen auton takapenkillä ja hämmästelemme, mitä meille tapahtuu.

On hyvin yksilöllistä, miten kukin meistä reagoi siihen, että elämä ja tulevaisuus on epävarmaa ja jopa tuntematonta. On hyvin inhimillistä, että tunnekirjo seilaa epätoivosta toivoon. Ja kaikkea siltä väliltä.

Korona on jo nyt muuttanut meitä. Olemme havahtuneet siihen, että kyseessä on maailmanlaajuinen pandemia. Olemme taipuneet poikkeustilanteen tuomiin muutoksiin ja rajoituksiin, joiden keskellä nyt elämme. Kun on ollut pakko.

Kuvalähde: LinkedIn

On kuitenkin myös toisenlainen tapa nähdä muutos. Mieli saattaa kapinoida sitä vastaan, mutta sen nimi on hyväksyminen. Koska muutos on joka tapauksessa väistämätöntä, olisiko fiksuinta olla haraamatta sitä vastaan?

Muutoksen hyväksyminen ei tarkoita sitä, etteikö ottaisi koronaa vakavasti. Se ei tarkoita sitä, etteikö noudattaisi viranomaisten sääntöjä tai käyttäisi maalaisjärkeä itsensä ja läheistensä suojaamiseksi.

Se ei myöskään tarkoita sitä, etteikö saisi toimia, halutessaan hamstrata tai muutoin varautua. Se tarkoittaa sitä, että opettelee päästämään irti asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Sitä, että suostuu siihen, että joitakin asioita elämässä ei vain voi kontrolloida. Vaikka kuinka haluaisi.

Mieli maalailee mielellään taivaanrantaan tummia pilviä, joita ei siellä vielä edes ole. Mieli kuvittelee hallitsevansa tulevaisuutta sillä, että se varautuu pahimpaan. Silti kukaan ei ole hakannut kiveen sitä, miten pandemiakriisi etenee ja miten kauan se kestää.

Yksi tapa helpottaa omaa arkielämää on opetella kuuntelemaan sisäistä navigaattoria. Jos etätöissä tai karanteenissa alkavat seinät kaatua päälle, on hyvä pysähtyä hetkeksi ja hiljentää mieli.

Yksinkertaisesti jo pelkkä tietoinen hengittäminen hetken ajan nenän kautta sisään ja suun kautta ulos rauhoittaa kehoa ja mieltä. Ja virittää uusiin ajatuksiin.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi on nyt ensiarvoisen tärkeää pitää yllä uskoa, toivoa ja rakkautta. Olisiko nyt aika kirjoittaa vaikka siihen etätyöhuoneen tauluun nämä kolme mielen käskyä:

  1. Usko tulevaisuuteen. 
  2. Toivo, että selviämme tästä yhdessä.
  3. Rakasta ja huolehdi itsestäsi ja toisista.

P.S. En muuten enää näe painajaisia auton takapenkiltä. Päästin irti kontrollista. Olen siirtynyt etupenkille.

Kerronpa nyt sinulle minulle hyvin läheisen ihmisen tarinan. Sain häneltä luvan sen kertomiseen. Tämä on tarina siitä, miten kolmiloikka uudelle työuralle voi onnistua vielä viisikymppisenäkin.

♥  ♥  ♥

Olipa kerran nainen, joka tiesi jo varhain, mikä hänestä tulee isona. Hän halusi toimittajaksi. Nuorena tyttönä hän pääsi kesätoimittajaksi paikallislehteen. Työ oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Pian nuori nainen huomasikin opiskelevansa toimittajaksi Tampereen isossa yliopistossa. Toimittajaidentiteetti istui häneen kuin työrukkanen käteen.

Nainen valmistui ja työskenteli toimittajana lähes 30 vuotta. Hän kirjoitti ja kirjoitti. Haastatteli ja valokuvasi. Aikakauslehtien sivuille ilmestyi juttu toisensa perään. Lopulta hän päätyi yhden lehden päätoimittajaksi.

Naisella oli kuitenkin unelma. Hän halusi jäädä vapaaksi toimittajaksi. Hän asui maalla punaisessa torpassa, jonka vintille hän perusti tekstitehtaan. Vuosia ja vuosia hän elätti itsensä freelancerina. Julkaisipa jopa esikoisteoksensa.

Mutta kuten saduissakin, myös tosielämässä tulee aina eteen käännekohtia.

Eräänä elämän synkkänä päivänä naisen paratiisiin luikerteli käärme, jonka nimi oli printtimedian murros. Aikakauslehtiä lakkautettiin, avustajilta tilattiin yhä vähemmän juttuja. Freelancerilta rupesi loppumaan leipä.

♥  ♥  ♥

Elämällä oli kuitenkin Plan B. Nainen oli tehnyt vinon pinon juttuja arjen psykologiaan ja mielentaitoihin liittyvistä aiheista. Häntä kiinnosti tietää, miten mieli toimii. Ja miten siihen voi itse vaikuttaa.

Yhtenä kuulaana syyspäivänä nainen istui Helsingin punavuorelaisen kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli lähtenyt elämänsä seikkailulle. Hänestä piti tulla ratkaisukeskeinen valmentaja, life coach.

Opinnot sujuivat leikiten, innostus oli läsnä. Palaset loksahtelivat paikoilleen.

Nainen koutsasi. Mitä enemmän hän tapasi asiakkaita, sitä enemmän hän rakastui uuteen työhönsä. Hän tuki ihmisiä muutostilanteissa. Ja vakuuttui yhä enemmän siitä, että ihmismieli on maailman vahvin muutostyökalu.

Jotakin silti vielä puuttui. Nainen halusi opiskella lisää. Hän kuuli tutkinnosta nimeltä työvalmennuksen erikoisammattitutkinto. Nainen tiesi: Sinne!

Naiselle kerrottiin, että opintoihin liittyy työssäoppimista. Hän otti puhelimen käteen ja soitti. Luurin toisessa päässä innostava naisääni antoi vihreää valoa. Kohta nainen aloittikin työharjoittelun uravalmentajana.

♥  ♥  ♥

Tänä päivänä kertomuksemme nainen työskentelee unelmatyössään tuossa samaisessa yrityksessä, omana itsenään, vanhan naamionsa jättäneenä.

Aidoilla tarinoilla lienee aina myös joku opetus. Eli mitä tästä opimme? Vastaus kuuluu: Muutos on aina myös suurenmoinen uusi mahdollisuus. Jos on tahtoa, löytyvät myös keinot.

Sen pituinen se.

P.S. Fiksuna saatoitkin jo arvata, kenen tarinan juuri kuulit.

Törmäsin hiljattain Facebookissa teepussiaforismiin, joka kiinnitti huomioni. Siinä luki näin:

”Puhumalla kerrot sen, minkä jo tiedät. Kuuntelemalla voit oppia uutta.”

Maailma on puhetta pullollaan. Somepuppugeneraattori suoltaa viestiä 24/7. Kaikilla on hirmuisesti asiaa, mutta kuuleeko kukaan?

Meillä ihmiseksi kasvavilla on luonnollinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Emme kuitenkaan pääse toteuttamaan tuota tarvetta, ellei ole joku, joka näkee ja kuulee meitä.

Tarvitsemme peilejä, mutta voimme myös itse opetella peilinä olemisen taitoa. Bonuksena saatamme huomata myös oman itsetuntemuksen kasvun.

Viiden K:n verbaliikkaa

Valmentajan työssäni olen kokenut tärkeäksi oppia käyttämään enemmän kahta korvaani kuin yhtä suutani. Opettelen sitä edelleen jokaisessa asiakastapaamisessa.

Coaching-työssä puhutaan ns. 5 K:n periaatteesta, jonka avulla valmentaja luo luottamuksen ja toimivan yhteyden valmennettavaan. Mielestäni nämä K-verbit soveltuvat kaikkeen muuhunkin
ihmisten väliseen kommunikointiin.

Jokainen voi halutessaan koutsata myös itseään näiden taitojen kehittämiseksi.

Keskity
Kuuntele
Kunnioita
Kannusta
Kysy

Suomalainen kansanperinne väittää, että vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa. Voisiko kenties olla toinen tapa ilmaista asia vaikkapa näin: Kuunteleminen on kultaa, viestiminen yhtä arvokasta?

Mistä rakentava viestintä sitten syntyy? Mielestäni se on parhaimmillaan sillanrakentamista: kohtaamisia, läsnäoloa, toisen tarpeiden kuuntelua, omien tarpeiden kuulemista ja avointa kommunikaatiota näiden välillä.

Me kaikki viestimme joka tapauksessa joka hetki jotakin, olimmepa siitä itse tietoisia tai emme.

Kuuntelutaidon aakkosia

Kiinnostuitko kuuntelemisesta? Haluatko oppia kuulemaan?

Tässä sinulle käytännön harjoitus kuuntelutaidon treenaamiseksi. Kokeile tätä harjoitusta päivittäin viikon ajan, arjen kohtaamisissasi. Saatat yllättyä, mitä kaikkea uutta opitkaan, kun opettelet kuuntelemaan.

  1. Pysähdy ja ole läsnä itsellesi.
  2. Tiedosta kuuntelevasi toista herkällä korvalla, ilman omaa agendaa.
  3. Anna toiselle tilaa. Sinun ei tarvitse olla aina jotakin mieltä vai tarvitseeko?
  4. Kuuntele vielä tarkemmin itseäsi. Onko sinulla tapana keskeyttää toinen? Tai arvuutella, mitä toinen tulee sanomaan seuraavaksi?
  5. Haasta itseäsi. Uskallatko olla hiljaa?