Yhdessä elämänvaiheessani näin toistuvasti unta siitä, että istuin liikkuvan auton takapenkillä. Se oli auto, jota ei ohjannut kukaan.

Tuijotin kauhistuneena tyhjää kuskin istuinta ja rattia, johon en yltänyt. Tunsin paikalleen halvaantuneet jalkani, jotka eivät osuisi millään kytkimeen ja jarruun.

Heräsin yö toisensa jälkeen ahdistavaan tunteeseen: Kuka ohjaa elämääni, jos en minä itse? Kysyin kerta toisensa jälkeen itseltäni: Miksi se niin pelottaa?

Kontrollin menettämisen pelko koskettaa tänä päivänä suurinta osaa maapallon ihmisistä. Istumme kaikki korona-merkkisen auton takapenkillä ja hämmästelemme, mitä meille tapahtuu.

On hyvin yksilöllistä, miten kukin meistä reagoi siihen, että elämä ja tulevaisuus on epävarmaa ja jopa tuntematonta. On hyvin inhimillistä, että tunnekirjo seilaa epätoivosta toivoon. Ja kaikkea siltä väliltä.

Korona on jo nyt muuttanut meitä. Olemme havahtuneet siihen, että kyseessä on maailmanlaajuinen pandemia. Olemme taipuneet poikkeustilanteen tuomiin muutoksiin ja rajoituksiin, joiden keskellä nyt elämme. Kun on ollut pakko.

Kuvalähde: LinkedIn

On kuitenkin myös toisenlainen tapa nähdä muutos. Mieli saattaa kapinoida sitä vastaan, mutta sen nimi on hyväksyminen. Koska muutos on joka tapauksessa väistämätöntä, olisiko fiksuinta olla haraamatta sitä vastaan?

Muutoksen hyväksyminen ei tarkoita sitä, etteikö ottaisi koronaa vakavasti. Se ei tarkoita sitä, etteikö noudattaisi viranomaisten sääntöjä tai käyttäisi maalaisjärkeä itsensä ja läheistensä suojaamiseksi.

Se ei myöskään tarkoita sitä, etteikö saisi toimia, halutessaan hamstrata tai muutoin varautua. Se tarkoittaa sitä, että opettelee päästämään irti asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Sitä, että suostuu siihen, että joitakin asioita elämässä ei vain voi kontrolloida. Vaikka kuinka haluaisi.

Mieli maalailee mielellään taivaanrantaan tummia pilviä, joita ei siellä vielä edes ole. Mieli kuvittelee hallitsevansa tulevaisuutta sillä, että se varautuu pahimpaan. Silti kukaan ei ole hakannut kiveen sitä, miten pandemiakriisi etenee ja miten kauan se kestää.

Yksi tapa helpottaa omaa arkielämää on opetella kuuntelemaan sisäistä navigaattoria. Jos etätöissä tai karanteenissa alkavat seinät kaatua päälle, on hyvä pysähtyä hetkeksi ja hiljentää mieli.

Yksinkertaisesti jo pelkkä tietoinen hengittäminen hetken ajan nenän kautta sisään ja suun kautta ulos rauhoittaa kehoa ja mieltä. Ja virittää uusiin ajatuksiin.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi on nyt ensiarvoisen tärkeää pitää yllä uskoa, toivoa ja rakkautta. Olisiko nyt aika kirjoittaa vaikka siihen etätyöhuoneen tauluun nämä kolme mielen käskyä:

  1. Usko tulevaisuuteen. 
  2. Toivo, että selviämme tästä yhdessä.
  3. Rakasta ja huolehdi itsestäsi ja toisista.

P.S. En muuten enää näe painajaisia auton takapenkiltä. Päästin irti kontrollista. Olen siirtynyt etupenkille.

Moni yritys on joutunut henkilöstön lomauttamiseen tai suunnittelee sitä. Osa pohtii, mitä työtä keksisi työntekijöilleen, kun tutut työt katoavat yllättäen.

Useat yritykset ovat olleet meihin yhteydessä. He ovat kyselleet, voisimmeko kouluttaa etänä heidän työntekijöitään kohtaamaan muutos aktiivisena ja toimintavalmiina lamaantumisen sijaan.

Osa on miettinyt, voisivatko he jo etukäteen valmistella henkilöstöään mahdollisiin irtisanomistilanteisiin tarjoamalla palveluja etupainotteisesti erityisesti heille, jotka jo kenties pohtivat mielessään urasiirtoja.

Eräs yritysjohtaja kyseli, mitä he voisivat tehdä, ettei heidän tarvitsisi pitää yt-neuvotteluja. Ja voisivatko he jotenkin auttaa henkilöstöään oivaltamaan uusia urapolkuja ennen yt:itä?

Kaoottinen tilanne, johon koko Suomi on ajautunut, koskettaa valitettavasti jollakin tavalla meitä kaikkia. Monilta yrityksiltä on sulanut tilauskantaa, tai yritystoiminta on muutoin ajanut lähes yhdessä yössä täysillä seinään.

Toivottavasti meistä kukaan ei lamaantuisi näiden kaikille tuntemattomien olosuhteiden edessä, vaan hyväksyisimme vallitsevan tilanteen. Ja alkaisimme napakasti tehdä jotakin asioille, joihin voimme oikeasti vaikuttaa.

Kun vain annamme itsellemme ja toisillemme mahdollisuuden, kykymme omaksua uusia tapoja tehdä töitä tai kehittää uusia palveluja tai tuotteita on jopa yllättävän hyvä.

© Petteri Lehto

Jos mietit näitä asioita päivät tai yön pitkät tunnit, pohditaan tilannetta yhdessä. Kun asioista puhuu ääneen, ne usein selkiytyvät myös omassa päässä.

Ota yhteyttä, jos kaipaat ihan vain ajatustenvaihtoa kokonaistilanteesta tai pientä huilia kasaantuneista huolista. Pohtiminen kanssamme on maksutonta.

Olemme ihan jokainen tässä samassa myrskyisässä veneessä, mutta me selviämme tästä yhdessä!

Soita tai laita viestiä meille, ja sovitaan vaikka videopalaveri.

Toimitusjohtaja Katja Noponen, 044-5881885
katja.noponen@katjanoponen.fi

Strategiajohtaja Juha Stenbäck, 040-718 2019
juha.stenback@katjanoponen.fi

Palvelupäällikkö (Pohjois-Suomi) Katja Kemppainen, 050-408 8479
katja.kemppainen@katjanoponen.fi

Asiakkuuspäällikkö (Itä-Suomi) Noora Kekki, 040-550 3907
noora.kekki@katjanoponen.fi

Asiakkuuspäällikkö (Länsi-Suomi) Jouni Puhakka, 0400-398115
jouni.puhakka@katjanoponen.fi

Kuva ©Petteri Lehto

Työnhakija joutuu lähes aina epämukavuusalueelle, mutta mitä sinne hyppäämisestä voi saada palkinnoksi?

Mitä on henkinen suorituskyky ja mitkä ovat ne neljä elementtiä, joista henkisen suorituskyvyn kivijalka muodostuu?

Uravalmentajana kohtaan työssäni ihmisiä, jotka elävät muutosvaihetta. Vaikka työni painottuu urapolkujen ja eri vaihtoehtojen selvittämiseen, on jokaisen asiakkaan tilannetta tarkasteltava kokonaisuutena.

Jokaisella on oma yksilöllinen historiansa, persoonansa ja kiinnostuksen kohteensa.

Kun asiakas kävelee toimiston ovesta sisään, hän tuo mukanaan yksilölliset toiveensa ja pelkonsa. Hänellä on odotuksia tulevaisuuden ja valmentajan suhteen. Usein hän saattaa jopa odottaa, että uravalmentajalla olisi kaikki vastaukset valmiina hänen tilanteensa ratkaisemiseksi.

Valitettavasti meillä valmentajilla ei ole kultaista ohjekirjaa, joka antaisi suoria neuvoja siihen, kuinka tietyn ammattikunnan edustajan kanssa tulisi toimia. Tai miltä polulta hänen uusi työuransa varmasti löytyisi.

Voimme kuitenkin tarjota ammattitaitomme ja läsnäolomme.

Ratkaisun etsintää

Ratkaisun löytämiseksi valmentaja on asiakkaan tukena pohtimassa vahvuuksia, kartoittamassa vaihtoehtoja ja tarjoamassa uusia näkökulmia oikean reitin löytämiseksi. Yksin asioita pohtimalla ajatus jää usein kiertämään kehää.

Yhdessä tekemällä ja erilaisia näkökulmia peilaamalla yleensä voidaankin löytää asiakkaan tavoitteita tukeva ratkaisu.

Jokainen valmennettava on erilainen, mutta jotain yhteistä heillä kaikilla kuitenkin on. Työ, jota he olivat ajatelleet tekevänsä eläkepäiviin asti, ei olekaan enää mahdollista.

Jokainen heistä on elämänsä käännekohdassa. Moni kertoo kokevansa tulevaisuuden pelottavana ja epävarmana.

Mieti, jos et enää pystyisi nykyiseen tai siihen verrattavaan työhön. Tietäisitkö täsmälleen, mitä tekisit? Rehellisyyden nimissä on todettava, että en tietäisi minäkään.

Rohkeuden anatomiaa

Olen aina kokenut vahvaa kutsumusta ihmisten parissa tehtävään asiakaslähtöiseen työhön. Tunnen vahvuuteni ja heikkouteni työssäni. Olen vuosien varrella kehittänyt itselleni vahvan ammatti-identiteetin, jonka kautta määrittelen myös pitkälti itseäni.

Ilman luomaani kuvaa olisin kieltämättä hukassa itseni kanssa. Tässä samassa tilanteessa on myös moni uravalmennukseen tuleva asiakas.

Vanhasta työstä luopuminen on usein traumaattinen kokemus, jonka jokainen käsittelee omalla tavallaan. Valmennuksessa ei ole tavatonta kohdata suuttumusta, turhautumista, itsensä vähättelyä tai huumoriin piilotettua epävarmuutta ja pelkoa. Kyyneleitäkin on tapaamisissa välillä vuodatettu.

Tilanteen käsittely ei ole helppoa, etenkään tuntemattoman kanssa. Se vaatii paljon rohkeutta. Tunteiden osoittaminen, vaikka ne olisivat negatiivisiakin, on iso luottamuksen osoitus. Se kertoo valmentajalle paljon.

Minä en tiedä, millaista polkua kukin on kulkenut. Enkä uskalla edes olettaa. Hämmästyn joka kerta asiakkaiden rohkeudesta ja avoimuudesta täysin tuntematonta ihmistä kohtaan. Otan minulle osoitetun luottamuksen erittäin vakavasti.

Luottamuksen syntymekanismia

Luottamuksen syntymiseen vaikuttavat useat tekijät. Uskallan väittää, että uravalmentajan osoittama myötätunto uudessa tilanteessa on yksi tärkeimmistä. Asiakkaan on tärkeää kokea tulleensa kuulluksi ja nähdyksi kokonaisuutena, onhan se yksi ihmisen perustarpeista.

Minun tehtäväni ei ole tuomita, vaan kannustaa ja haastaa asiakkaan olemassa olevaa ajatusprosessia uusien ideoiden ja näkökulmien syntymiseksi. Tehtäväni on kulkea hänen rinnallaan myötätuntoisesti, muutosten tuulten puhaltaessa.

Myötätunnosta puhuttaessa usein ajatellaan empatiaa, tunteissa myötäelämistä. Empatia on kuitenkin vain pohja, jolle myötätunto rakentuu.

Myötätunto valmennuksessa ei ole pelkästään asiakkaan tilanteen ymmärtämistä, nyökkäilyä tai voivottelua haasteiden edessä. Se on aktiivista kuuntelua, tunteissa myötäelämistä sekä tahtoa ja konkreettisia toimia yhdessä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Myötätunto ei ole pelkästään uravalmentajan tunnetila, vaan oman ihmisyyden ja ammattitaidon tietoista valjastamista toisen tilanteen edistämiseksi.

Valmentajan on myötätunnon kautta tiedettävä, milloin antaa tunteille tilaa. Samalla on myös herätettävä toivoa ja kääntää katsetta tulevaisuuteen ja siinä oleviin mahdollisuuksiin.

Itsemyötätunnon voimaa

Siinä missä osoitamme myötätuntoa toisille, ansaitsemme sitä myös itse. Tarvitsemme myötätuntoa toisilta ihmisiltä, mutta ennen kaikkea itseltämme.

Suhtaudumme hyvin usein itseemme äärimäisen ankarasti, ankarammin kuin toisiin. On helpompi antaa anteeksi toisille kuin itselle.

Emme koe tarvetta nostaa toisten mokia esiin, saati rangaista heitä niistä. Omista virheistämme sen sijaan jaksamme potkia itseämme päähän vuosikausia.

Ihminen on tunnetusti itse itsensä pahin vihollinen. Meidän on viisasta yrittää suhtautua myös itseemme kuten ystävään, jonka hädän näemme. Ja jota olemme valmiita auttamaan.

Myötätunnolla on mullistava voima, kokeile vaikka itse!


Olen Sari Laaksonen ja toimin uravalmentajana Seinäjoella Etelä-Pohjanmaalla.

Työni arvopohjana toimivat vahvasti asiakaslähtöisyys, ratkaisukeskeisyys ja kunnioittava kohtaaminen.

”Ihmisen kohtaaminen ja hyväksyminen juuri sellaisena kuin hän sillä hetkellä on jättää pysyvän positiivisen jäljen.”

Kerronpa nyt sinulle minulle hyvin läheisen ihmisen tarinan. Sain häneltä luvan sen kertomiseen. Tämä on tarina siitä, miten kolmiloikka uudelle työuralle voi onnistua vielä viisikymppisenäkin.

♥  ♥  ♥

Olipa kerran nainen, joka tiesi jo varhain, mikä hänestä tulee isona. Hän halusi toimittajaksi. Nuorena tyttönä hän pääsi kesätoimittajaksi paikallislehteen. Työ oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Pian nuori nainen huomasikin opiskelevansa toimittajaksi Tampereen isossa yliopistossa. Toimittajaidentiteetti istui häneen kuin työrukkanen käteen.

Nainen valmistui ja työskenteli toimittajana lähes 30 vuotta. Hän kirjoitti ja kirjoitti. Haastatteli ja valokuvasi. Aikakauslehtien sivuille ilmestyi juttu toisensa perään. Lopulta hän päätyi yhden lehden päätoimittajaksi.

Naisella oli kuitenkin unelma. Hän halusi jäädä vapaaksi toimittajaksi. Hän asui maalla punaisessa torpassa, jonka vintille hän perusti tekstitehtaan. Vuosia ja vuosia hän elätti itsensä freelancerina. Julkaisipa jopa esikoisteoksensa.

Mutta kuten saduissakin, myös tosielämässä tulee aina eteen käännekohtia.

Eräänä elämän synkkänä päivänä naisen paratiisiin luikerteli käärme, jonka nimi oli printtimedian murros. Aikakauslehtiä lakkautettiin, avustajilta tilattiin yhä vähemmän juttuja. Freelancerilta rupesi loppumaan leipä.

♥  ♥  ♥

Elämällä oli kuitenkin Plan B. Nainen oli tehnyt vinon pinon juttuja arjen psykologiaan ja mielentaitoihin liittyvistä aiheista. Häntä kiinnosti tietää, miten mieli toimii. Ja miten siihen voi itse vaikuttaa.

Yhtenä kuulaana syyspäivänä nainen istui Helsingin punavuorelaisen kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli lähtenyt elämänsä seikkailulle. Hänestä piti tulla ratkaisukeskeinen valmentaja, life coach.

Opinnot sujuivat leikiten, innostus oli läsnä. Palaset loksahtelivat paikoilleen.

Nainen koutsasi. Mitä enemmän hän tapasi asiakkaita, sitä enemmän hän rakastui uuteen työhönsä. Hän tuki ihmisiä muutostilanteissa. Ja vakuuttui yhä enemmän siitä, että ihmismieli on maailman vahvin muutostyökalu.

Jotakin silti vielä puuttui. Nainen halusi opiskella lisää. Hän kuuli tutkinnosta nimeltä työvalmennuksen erikoisammattitutkinto. Nainen tiesi: Sinne!

Naiselle kerrottiin, että opintoihin liittyy työssäoppimista. Hän otti puhelimen käteen ja soitti. Luurin toisessa päässä innostava naisääni antoi vihreää valoa. Kohta nainen aloittikin työharjoittelun uravalmentajana.

♥  ♥  ♥

Tänä päivänä kertomuksemme nainen työskentelee unelmatyössään tuossa samaisessa yrityksessä, omana itsenään, vanhan naamionsa jättäneenä.

Aidoilla tarinoilla lienee aina myös joku opetus. Eli mitä tästä opimme? Vastaus kuuluu: Muutos on aina myös suurenmoinen uusi mahdollisuus. Jos on tahtoa, löytyvät myös keinot.

Sen pituinen se.

P.S. Fiksuna saatoitkin jo arvata, kenen tarinan juuri kuulit.